Onko kukaan lukijoista mestari lottoamaan? Nyt olisi aika heittää osuvia veikkauksia, aion nimittäin lanseerata uuden uhkapelin, jonka nimi on "Milloin Samantha lähtee synnyttämään?" Se on vähintäänkin yhtä interaktiivinen, koukuttava ja idealtaan yhtä idiootti kuin se jokin paljon mainostettu naapuripeli. Tämän plussana vieläpä on se, että naapureille ei tarvitse edes morjenstaa, jos ei välttämättä tunne tarvetta.
Sori tämä kuukauden hiljaisuus. Mä olen lämpimien kelien myötä jotenkin vierottautunut tietokoneesta kuin imeväinen tissistä ja olen alkanut hieman kyseenalaistaa, olenko sittenkään bloggaaja. Ainakaan aktiivinen sellainen. Mulla vaan on miljoonittain parempaakin tekemistä niihin hetkiin, jolloin jotain jaksan tehdä ja sitten kun en jaksa - noh, ei mua mikään vitun vauvablogi siinä vaiheessa kiinnosta.
Aika on hurahtanut käsittämättömän siivousvimman kourissa viimeiset pari viikkoa. Jostain syystä en ole monena iltana ennen puolta yötä parempaa tekemistä kuin seinien, kaappien, karmien, listojen ja luoja tietää minkä muun hinkkaamisen. Myös kivut, kolotukset ja supistukset ovat vieneet aikaani. Ja uhmaikään tullut Junnu. Olemme jatkuvassa eipäs-juupas väittelyssä ja välillä kyllästyn näyttämään rättiväsyneenä kaapin paikkaa vittumaiselle vaahtosammuttimelle.
Oikeastaan haluaisin jo lähteä. En taivu mihinkään, välillä olen tukehtua tarmoon ja välillä olen kuolemanväsynyt kuin rinsessa Ruusunen konsanaan. En pääse kumartumaan, en jaksa nostella Junnua, olen kertakaikkisen vittuuntunut pieneen päähän joka painaa alakerran hermoja ja tökkii virtsarakkoa kolmen minuutin välein.
Ja nyt, jotta uusi peli voisi käynnistyä, tässä hieman taustatietoa:
- rv 35+3 (esikoinen syntyi 40+3)
- pari viikkoa kestänyt pesänrakennus- ja siivousvimma
- vauva kääntynyt pää alaspäin reilu viikko sitten
- lääkärin sanelemaa faktaa ei ole tilanteesta, mutta väittäisin ipanan laskeutuneen jo aika hyvin
- tähän asti olen nukkunut kuin tukki yöt, nyt nukun koiran unta
- harjoitussupistuksia tullut reilun viikon ajan ensin rasituksen yhteydessä, nykyisin ilman syytä joka ilta
- jatkuva, kontroilloimaton nälkä on kestänyt pari päivää..
- .. saman aikaa suoli on myös toiminut läpikulku-periaatteella, eli se mikä on varttia aikaisemmin lymynnyt jääkaapissa jatkaa samantien matkaansa viemärissä
- parina aamuna on oksettanut
- närästys on vähentynyt huomattavasti
- pari päivää kestäneen hyperaktiivisuuden jälkeen olen muuttunut kuolemanväsyneeksi
- jano, jano, jatkuva, loputon, kokoaikainen jano
No, mitä lottoatte?
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
lauantai 26. huhtikuuta 2014
Kyökkiepisodi feat Junnu
Ilman vanhemmuutta en olisi koskaan saanut tietää, miltä tuntuu tehdä ruokaa spiidiä vetäneen apinan kanssa. Nyt voin senkin kirjata kokemuskansiooni, vaikka toisaalta tuntuu, että olisin vallan mainiosti voinut elää ilman tätä(kin) tietoa. Mitähän sitten kun noita on kaksi? Aletaan syömään mikropizzaa, on mun veikkaukseni.
Päätinpä sitten eräänä kauniina päivänä tehdä fisufileestä itse kalapuikkoja, sillä minä en enää oikein lämpene pakastealtaiden lisäainemelkeinkalatikuille. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Paneroinnin alkuvaiheessa Junnu pisti vaihteen silmään vastasiivotussa olohuoneessa, mutta ajattelin sen olevan pieni hinta hetken rauhasta. Ajattelin niin vielä siinä vaiheessa, kun Junnu alkoi testata dvd-soitinta, kotiteatteria ja repi erinäisiä johtoja hyppynarukseen. Vielä senkin jälkeen yritin pysytellä positiivisena, kun äsken järjestelemäni lelut teleporttasivat itsensä takaisin olohuoneeseen. Tuplana.
Paneroinnin jälkeen oli luonnollisesti vuorossa itse puikkojen paistaminen. Ensimmäistä satsia lykätessäni pannulle erehdyin hetken muistelemaan, kuinka Junnulla oli pienempänä tapana ajoittaa kakkaaminen aina siihen hetkeen, kun keittiössä oli hektisin hetki meneillään. Nauratti jopa vähäsen, koska Junnun ajoitukset olivat ennen suorastaan ilmiömäisiä. Tiesin varautua kakkaan aina kun aloin laittamaan ruokaa.
Samalla sekunnilla alkoi kuulua ähinä olohuoneesta ja minä hiljaa mielessäni manasin, ettei koskaan saisi olla niin typerä, että maalaa piruja etukäteen seinille. Junnu ei kuitenkaan halunnut vessaan, joten luulin päässeeni pälkähästä ja saaneeni väärän hälytyksen.
Ensimmäisen ja toisen kalapuikkoerän välissä ehdin hätäisesti vaihtaa yhdet pissaiset vaatteet. Toisen ja kolmannen erän välissä kävin pesemässä pissaiset kädet (toki ne vaatteet oli sitten tutkittava). Neljännen erän puolesta pelkäsin, sillä paistaminen uhkasi muuttua polttouhraukseksi siinä vaiheessa kun Junnu ilmoitti haluavansa vessaan paskalle. Junnu itse ei käyttänyt yhtä karkeaa kieltä kiljuessaan naama punaisena ja silmät pullottaen kakkaa ja vessaa.
Siinä vaiheessa kun sain pyllyn ja omat kynnenaluseni pestyä, kalapuikoista oli tullut edellisten satsien etelän serkkuja hieman tummempine nahkoineen, mutta palokunta sentään pysyi poissa. Minä istuin rättiväsyneenä pöytään nauttimaan perunapinaattisoseesta, puikoista ja kermaviilikastikkeesta ja yritin taistella ruokaa myös Junnun suuhun. Junnu oli kuitenkin eri mieltä, kuten uhmaikäisen kuuluukin ja viskoi muussit pitkin poikin, söi vähän kalapuikkoja (vähän enemmän sitä panerointia kuin itse kalaa). Isimies ilmestyi kotiin iloisena kuin peipponen ja ihasteli kuinka kädenkäänteessä valmistuu hyvää ruokaa. Teki mieli tappaa, mutta tyydyin puukottamaan kalapuikkoja.
Erehdyin pitämään kyseistä kyökkiepisodia ainutkertaisena tapahtumana, joten uskaltauduin eilen pallogrillin ääreen nautiskelemaan kesäisestä säästä Isimiehen lähtiessä asioille. Kyökkiepisodi uusiutui, tosin vain ulkoilmassa.
Silmämunani kolmasosalla vahdin erinäisiä liha yms. tuotteita, jotka ehdin läntätä grillin armoille, yhdellä silmällä vahdin Junnua ja lopuilla grilliä. Junnu tuli ulos ilman kenkiä, Junnu ui mullassa, yritti kantaa kiviä grilliin, ihmetteli kuinka "uuma" grilli on viidentoista sentin etäisyydeltä, kantoi hiekkaa lautaselle ajjajajajja... Onneksi Isimies tuli kotiin ja minä livistin erittäin liukkaasti sisälle valmistamaan salaattia.
Ruoanlaitto on hanurista. Sen verran hanurista, että suotakoon mulle anteeki se, että kutsuin omaa rakasta jälkikasvuani spiidipöllyissä heiluvaksi marakatiksi. Rauha palautukoon keittiöön, tai syön kaikki periaatteeni ja alan syöttämään vain ja ainoastaan mikroevästä perheelleni.
Päätinpä sitten eräänä kauniina päivänä tehdä fisufileestä itse kalapuikkoja, sillä minä en enää oikein lämpene pakastealtaiden lisäainemelkeinkalatikuille. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Paneroinnin alkuvaiheessa Junnu pisti vaihteen silmään vastasiivotussa olohuoneessa, mutta ajattelin sen olevan pieni hinta hetken rauhasta. Ajattelin niin vielä siinä vaiheessa, kun Junnu alkoi testata dvd-soitinta, kotiteatteria ja repi erinäisiä johtoja hyppynarukseen. Vielä senkin jälkeen yritin pysytellä positiivisena, kun äsken järjestelemäni lelut teleporttasivat itsensä takaisin olohuoneeseen. Tuplana.
Paneroinnin jälkeen oli luonnollisesti vuorossa itse puikkojen paistaminen. Ensimmäistä satsia lykätessäni pannulle erehdyin hetken muistelemaan, kuinka Junnulla oli pienempänä tapana ajoittaa kakkaaminen aina siihen hetkeen, kun keittiössä oli hektisin hetki meneillään. Nauratti jopa vähäsen, koska Junnun ajoitukset olivat ennen suorastaan ilmiömäisiä. Tiesin varautua kakkaan aina kun aloin laittamaan ruokaa.
Samalla sekunnilla alkoi kuulua ähinä olohuoneesta ja minä hiljaa mielessäni manasin, ettei koskaan saisi olla niin typerä, että maalaa piruja etukäteen seinille. Junnu ei kuitenkaan halunnut vessaan, joten luulin päässeeni pälkähästä ja saaneeni väärän hälytyksen.
Ensimmäisen ja toisen kalapuikkoerän välissä ehdin hätäisesti vaihtaa yhdet pissaiset vaatteet. Toisen ja kolmannen erän välissä kävin pesemässä pissaiset kädet (toki ne vaatteet oli sitten tutkittava). Neljännen erän puolesta pelkäsin, sillä paistaminen uhkasi muuttua polttouhraukseksi siinä vaiheessa kun Junnu ilmoitti haluavansa vessaan paskalle. Junnu itse ei käyttänyt yhtä karkeaa kieltä kiljuessaan naama punaisena ja silmät pullottaen kakkaa ja vessaa.
Siinä vaiheessa kun sain pyllyn ja omat kynnenaluseni pestyä, kalapuikoista oli tullut edellisten satsien etelän serkkuja hieman tummempine nahkoineen, mutta palokunta sentään pysyi poissa. Minä istuin rättiväsyneenä pöytään nauttimaan perunapinaattisoseesta, puikoista ja kermaviilikastikkeesta ja yritin taistella ruokaa myös Junnun suuhun. Junnu oli kuitenkin eri mieltä, kuten uhmaikäisen kuuluukin ja viskoi muussit pitkin poikin, söi vähän kalapuikkoja (vähän enemmän sitä panerointia kuin itse kalaa). Isimies ilmestyi kotiin iloisena kuin peipponen ja ihasteli kuinka kädenkäänteessä valmistuu hyvää ruokaa. Teki mieli tappaa, mutta tyydyin puukottamaan kalapuikkoja.
Erehdyin pitämään kyseistä kyökkiepisodia ainutkertaisena tapahtumana, joten uskaltauduin eilen pallogrillin ääreen nautiskelemaan kesäisestä säästä Isimiehen lähtiessä asioille. Kyökkiepisodi uusiutui, tosin vain ulkoilmassa.
Silmämunani kolmasosalla vahdin erinäisiä liha yms. tuotteita, jotka ehdin läntätä grillin armoille, yhdellä silmällä vahdin Junnua ja lopuilla grilliä. Junnu tuli ulos ilman kenkiä, Junnu ui mullassa, yritti kantaa kiviä grilliin, ihmetteli kuinka "uuma" grilli on viidentoista sentin etäisyydeltä, kantoi hiekkaa lautaselle ajjajajajja... Onneksi Isimies tuli kotiin ja minä livistin erittäin liukkaasti sisälle valmistamaan salaattia.
Ruoanlaitto on hanurista. Sen verran hanurista, että suotakoon mulle anteeki se, että kutsuin omaa rakasta jälkikasvuani spiidipöllyissä heiluvaksi marakatiksi. Rauha palautukoon keittiöön, tai syön kaikki periaatteeni ja alan syöttämään vain ja ainoastaan mikroevästä perheelleni.
maanantai 21. huhtikuuta 2014
Doomsday prepper
Mä olin kuvitellut, että mä olen valmistautunut toisen lapsen tulemiseen koska tämä raskaana oleminen on mennyt vähän siinä ohimennen lukuunottamatta tilapäisiä liikuntakyvyn menetyksiä, eikä mikään ole ollut kovin mullistavaa. I was so wrong.
Uutta tulokasta koskeviin toimenpiteisiin ryhdyin nyt, kun haikaran laskeutumiseen on alle kymmenisen viikkoa. Fiksu veto.
Aloin pestä vauvanpyykkiä. Äitiyspakkauksen vaatteet ja Junnulta seuraavalle kierrokselle säästetyt vaatteet kävivät pesussa ja odottavat nyt siististi viikattuina vauvan lipastossa. Samoin myös järjestelin lasten liinavaatekaapin ja otin jälleen esille kaikista pienimmät peitot ja pussilakat. Siinä sivussa suoritin myös jonkinlaista leväperäistä inventaaria aiheesta "mitä vielä pitäisi muistaa hankkia", mutta olen jo autuaasti unohtanut oliko jotain sellaista. Pikkuruisia bodeja kai ainakin. Kaiken muun lisäksi.
Sitten iski se paniikki. Noita miniatyyrivaatteita viikatessani tajusin, että jumalauta, kohta niiden sisällä on vaaleanpunainen, huutava ja puklaava ihmisen toukka. Sellainen joka ahnii maitoa kolmen tunnin välein ja sontii maailman ällöttävintä sinappipaskaa. Sellainen joka tuhoaa yöunet ja illistelee pelkillä ikenillä, sellainen josta ei taas ole juurikaan seuraa vuoteen.
Olen jo tottunut tuollaiseen parivuotiaaseen spedeen, joka asuu meillä ja kommunikoi jo ahkerasti. Ajatus pinkistä toukasta alkoi pelottaa. Samalla jotenkin tunsin huojennusta siitä, ettei toisen lapsen saamisen olekaan ihan niin läpihuutojuttu, vaan siihen liittyy vielä aivan samanlaisia ahdistuksen ja pelon tunteita kuin esikoiseenkin. Sillä erotuksella tosin, että tällä kertaa tietää selviävänsä hengissä. Ensimmäisen kohdalla en ollut ollenkaan niin varma siitä(kään).
Onneksi on olemassa listoja. Niihin ja niiden eri kohtien ruksimiseen voi vähän kadottaa epävarmuuttaan. Mulla on to do list, ostoslista ja lähtölista. Niin ja juhlalistat.
To do list sisältää sellaisia asioita kuten pese vauvan vaatteet, osta pinnasänkyyn uusi patja, pese tuplarattaat ja normivankkurit, pese sitteri ja turvakaukalo, käy apteekissa ja niin edelleen.
Ostoslistalla koreilevat yhä tuttipullot, tutit, pikkuvaipat, korvike, harsot ja puhdistuspyyhkeet. Ja jotain muuta sen sellaista sälää.
Lähtölistaan olen listannut sen, mitä minun pitää muistaa pakata sairaalakassiini. Omat vaatteet, vauvanvaatteet, tutit, miehelle puhtaat vaatteet (jos tulee paikalle suoraan töistä), viihdykettä, laturit, hygieniatarvikkeet, KARKKIA ja kaikkea ynnä muuta, jota nyt sattuu sairaalareissun aikana tarvitsemaan. Lisäksi lähtölista sisältää myös listauksen Junnun kassin sisällöstä, mitä tuolle tiitiäisille pitää pakata mukaan, kun joku sukulainen tulee sitä hakemaan lähdön hetkellä. Lisäksi listassa lukee äippäosaston, paikallisen sairaankuljetusfirman, Isimiehen ja potentiaalisten lapsenvahtien puhelinnumerot sekä muutama yleisluontoinen toimintaohje minulle, mikäli paniikki sattuisi iskemään kriittisellä hetkellä.
En kyllä toistaseksi oikein tiedä mitä se panikointi on, sillä vaikka voin olla hysteerinen murehtija ja etukäteen vauhkoilija, mä en ikinä mene tiukan paikan tullen sekaisin. Tai sanotaan näin, en ainakaan vielä toistaiseksi koskaan ole mennyt. Kertahan se toki on se kuuluisa ensimmäinenkin. Mutta eiväthän mun kylmät hermot mua nyt petä, tietenkään.
Ja koska rakastan listoja, on mulla myös listattuna h-hetken alla järjestettävien Junnun synttäreiden tärkeimmät asiat, kuten tarjoamiset sekä hankkimiset. Sekä alustavasti jo ristiäissälää, koska katsoin paremmaksi suunnitella niitä jo nyt kun vielä on rauha maassa. Kun olen yksin kaksivuotiaan kauhukakaran ja vastasyntyneen toukan kanssa Isimiehen ollessa maailmalla töissä viikot, on helpompi vain noudattaa valmiiksi laadittua toimintasuunnitelmaa kuin alkaa säveltämään vauhdista.
Vielä en ole kuitenkaan alkanut mihinkään sen suurempiin toimiin, esimerkiksi mitään en ole vielä pakannut, mutta senkin teen varmasti hyvissä ajoin. Ensi kuun loppuun mennessä aion delettää joka kohdan to do lististä ja ostoslistasta, jotta mun ei enää tarvitse tehdä muuta kuin odottaa h-hetkeä.
Kyllä vauvelin on hyvä meille tulla.
Uutta tulokasta koskeviin toimenpiteisiin ryhdyin nyt, kun haikaran laskeutumiseen on alle kymmenisen viikkoa. Fiksu veto.
Aloin pestä vauvanpyykkiä. Äitiyspakkauksen vaatteet ja Junnulta seuraavalle kierrokselle säästetyt vaatteet kävivät pesussa ja odottavat nyt siististi viikattuina vauvan lipastossa. Samoin myös järjestelin lasten liinavaatekaapin ja otin jälleen esille kaikista pienimmät peitot ja pussilakat. Siinä sivussa suoritin myös jonkinlaista leväperäistä inventaaria aiheesta "mitä vielä pitäisi muistaa hankkia", mutta olen jo autuaasti unohtanut oliko jotain sellaista. Pikkuruisia bodeja kai ainakin. Kaiken muun lisäksi.
Sitten iski se paniikki. Noita miniatyyrivaatteita viikatessani tajusin, että jumalauta, kohta niiden sisällä on vaaleanpunainen, huutava ja puklaava ihmisen toukka. Sellainen joka ahnii maitoa kolmen tunnin välein ja sontii maailman ällöttävintä sinappipaskaa. Sellainen joka tuhoaa yöunet ja illistelee pelkillä ikenillä, sellainen josta ei taas ole juurikaan seuraa vuoteen.
Olen jo tottunut tuollaiseen parivuotiaaseen spedeen, joka asuu meillä ja kommunikoi jo ahkerasti. Ajatus pinkistä toukasta alkoi pelottaa. Samalla jotenkin tunsin huojennusta siitä, ettei toisen lapsen saamisen olekaan ihan niin läpihuutojuttu, vaan siihen liittyy vielä aivan samanlaisia ahdistuksen ja pelon tunteita kuin esikoiseenkin. Sillä erotuksella tosin, että tällä kertaa tietää selviävänsä hengissä. Ensimmäisen kohdalla en ollut ollenkaan niin varma siitä(kään).
Onneksi on olemassa listoja. Niihin ja niiden eri kohtien ruksimiseen voi vähän kadottaa epävarmuuttaan. Mulla on to do list, ostoslista ja lähtölista. Niin ja juhlalistat.
To do list sisältää sellaisia asioita kuten pese vauvan vaatteet, osta pinnasänkyyn uusi patja, pese tuplarattaat ja normivankkurit, pese sitteri ja turvakaukalo, käy apteekissa ja niin edelleen.
Ostoslistalla koreilevat yhä tuttipullot, tutit, pikkuvaipat, korvike, harsot ja puhdistuspyyhkeet. Ja jotain muuta sen sellaista sälää.
Lähtölistaan olen listannut sen, mitä minun pitää muistaa pakata sairaalakassiini. Omat vaatteet, vauvanvaatteet, tutit, miehelle puhtaat vaatteet (jos tulee paikalle suoraan töistä), viihdykettä, laturit, hygieniatarvikkeet, KARKKIA ja kaikkea ynnä muuta, jota nyt sattuu sairaalareissun aikana tarvitsemaan. Lisäksi lähtölista sisältää myös listauksen Junnun kassin sisällöstä, mitä tuolle tiitiäisille pitää pakata mukaan, kun joku sukulainen tulee sitä hakemaan lähdön hetkellä. Lisäksi listassa lukee äippäosaston, paikallisen sairaankuljetusfirman, Isimiehen ja potentiaalisten lapsenvahtien puhelinnumerot sekä muutama yleisluontoinen toimintaohje minulle, mikäli paniikki sattuisi iskemään kriittisellä hetkellä.
En kyllä toistaseksi oikein tiedä mitä se panikointi on, sillä vaikka voin olla hysteerinen murehtija ja etukäteen vauhkoilija, mä en ikinä mene tiukan paikan tullen sekaisin. Tai sanotaan näin, en ainakaan vielä toistaiseksi koskaan ole mennyt. Kertahan se toki on se kuuluisa ensimmäinenkin. Mutta eiväthän mun kylmät hermot mua nyt petä, tietenkään.
Ja koska rakastan listoja, on mulla myös listattuna h-hetken alla järjestettävien Junnun synttäreiden tärkeimmät asiat, kuten tarjoamiset sekä hankkimiset. Sekä alustavasti jo ristiäissälää, koska katsoin paremmaksi suunnitella niitä jo nyt kun vielä on rauha maassa. Kun olen yksin kaksivuotiaan kauhukakaran ja vastasyntyneen toukan kanssa Isimiehen ollessa maailmalla töissä viikot, on helpompi vain noudattaa valmiiksi laadittua toimintasuunnitelmaa kuin alkaa säveltämään vauhdista.
Vielä en ole kuitenkaan alkanut mihinkään sen suurempiin toimiin, esimerkiksi mitään en ole vielä pakannut, mutta senkin teen varmasti hyvissä ajoin. Ensi kuun loppuun mennessä aion delettää joka kohdan to do lististä ja ostoslistasta, jotta mun ei enää tarvitse tehdä muuta kuin odottaa h-hetkeä.
Kyllä vauvelin on hyvä meille tulla.
lauantai 19. huhtikuuta 2014
Joskus kuva kertoo enemmän
Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja pari nasevaa sanaa enemmän kuin tuhatmerkkinen lätisevä blogipostaus. Someecards.
 | |||||||
 |
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Tuomiopäivän kuulumiset kontaten
Mulla ja Junnulla on ollut hiljattain samanlaiset merkkipäivät: me kontataan. Junnuhan aiheutti vauvelina suurta huolta lähtemällä kävelemään suoraan ja jättämällä konttaamisen pois kokonaan. No, ei ole enää tarvetta fysioterapiaan, sillä nykyisin Junnu suorastaan rakastaa konttaamista.
Homma näytti niin hauskalta, että mä kävin fysioterapiassa ja ryhdyin itsekin konttamaan.
Kauemmin blogiani, kenties entistäkin, seuranneet ovat varmaankin kuulleet aivan tarpeeksi kitinää liikuntakyvyttömyydestä ja rakkaasta ystävästäni symfyysikivusta. Ei se lopu vieläkään. Olen hakannut kaikki kämpän puupinnat lommoille toivoessani tämän raskauden olevan kaikin puolin helpompi kuin Junnun odotus - ja onhan se ollutkin, niin henkisesti kuin fyysisesti.
Nyt kun haikaran laskeutumiseen on enää 10 viikkoa aikaa ja olin jo ehtinyt hieman puhahtaa helpotuksesta, kroppa tekikin täyslakon. Mitään raskaana olemista suurempaa vikaa minusta ei ole löytynyt, joten on vain pakko niellä tilanne ja olla jotenkin päin. Lantio on löystynyt liikaa, symfyysi vaivaa urakalla, lonkkien lihakset ovat jäykistyneet ja jotakuinkin joka toinen selän ja lantion hermo on puristuksissa ja pinteessä. Joten konttaaminen on osoittautunut melko näpppäräksi liikkumiskeinoksi, mikäli juuri sillä sekunnilla tahdonvoima ei riitä repäisemään tätä ruhoa ylös lattialta.
Miinuksena tosin viime raskaudessa painosta vittuuntuneet polvet saavat taas osumaa, joskin toisenlaista kuin viimeksi.
Luojan kiitos isimies on vielä kotona muutaman viikon, mutta sitten taas kevätkausi alkaa ja työrintama muuttuu aivan tyystin. Jään kurjimmiksi viimeisiksi viikoiksi yksin. Olenkin päättänyt nyt olotilasta huolimatta hoitaa vauvanvaatteiden pesun, kassien pakkaamisen ja toimintasuunnitelmien laatimisen ja kaiken muun vielä kun Isimies hengaa täällä. Loput odotusajasta yritän selvitä vain hengissä tekemättä mitään ylimääräistä.
Lupaan palata vielä ennen puoliintumista ahkerammin tämän blogin ääreen, mutta toistaiseksi tuntuu aika olevan liian kortilla. Nyt mulla on harvinaista minäminäminä-aikaa, jota en saa uhrata pesänrakennusvietin (siivoamisen) toteuttamiseen, joten tulin tänne ilmoittamaan, että olen vielä ainakin semisti hengissä.
Mitäs muuta kertoisin. Isimies leikki koti-isiä viikon verran ja totesi, ettei se olekaan ihan piece of cake. Teki mieli vittuilla ja sanoa, että mitäs minä sanoin. En tehnyt niin kuin puoliksi. Pääsiäinen ei täällä vielä aiheuta mitään säväreitä, en aio laittaa enkä viettää pääsiäistä. Annan itseni päästä helpolla ja toiseksi, Junnu on vielä niin pieni ettei sillä ole mitään väliä. Suklaata tosin aion tähän suunnattomaan vitutukseen mäntätä. Vapuksi sentään olen päättänyt leipoa.
Seuraavan kerran voisin vähän päivitellä blogia siitä, minkälainen doomsday prepper mä olen. En mä maailmanloppuun valmistaudu, mutta mikäli en saa suunniteltua sektiota, mä haluan tehdä suunnitelmat spontaanin lähdön varalta. Mulla on vielä kaikki vauvavalmistelut tekemättä ja lisäjänskitystä tilanteeseen tuo lapsenvahdin hommaaminen ja se, että mahtaakon Isimies olla Utsjoella vai Hangossa kun lähtö tulee.
Tuomiopäivän tunnelmissa kontaten ja hyvää päästäistä toivotellen,
teidän hivenen epäaktiivinen bloggaajanne
Samantha <3
Homma näytti niin hauskalta, että mä kävin fysioterapiassa ja ryhdyin itsekin konttamaan.
Kauemmin blogiani, kenties entistäkin, seuranneet ovat varmaankin kuulleet aivan tarpeeksi kitinää liikuntakyvyttömyydestä ja rakkaasta ystävästäni symfyysikivusta. Ei se lopu vieläkään. Olen hakannut kaikki kämpän puupinnat lommoille toivoessani tämän raskauden olevan kaikin puolin helpompi kuin Junnun odotus - ja onhan se ollutkin, niin henkisesti kuin fyysisesti.
Nyt kun haikaran laskeutumiseen on enää 10 viikkoa aikaa ja olin jo ehtinyt hieman puhahtaa helpotuksesta, kroppa tekikin täyslakon. Mitään raskaana olemista suurempaa vikaa minusta ei ole löytynyt, joten on vain pakko niellä tilanne ja olla jotenkin päin. Lantio on löystynyt liikaa, symfyysi vaivaa urakalla, lonkkien lihakset ovat jäykistyneet ja jotakuinkin joka toinen selän ja lantion hermo on puristuksissa ja pinteessä. Joten konttaaminen on osoittautunut melko näpppäräksi liikkumiskeinoksi, mikäli juuri sillä sekunnilla tahdonvoima ei riitä repäisemään tätä ruhoa ylös lattialta.
Miinuksena tosin viime raskaudessa painosta vittuuntuneet polvet saavat taas osumaa, joskin toisenlaista kuin viimeksi.
Luojan kiitos isimies on vielä kotona muutaman viikon, mutta sitten taas kevätkausi alkaa ja työrintama muuttuu aivan tyystin. Jään kurjimmiksi viimeisiksi viikoiksi yksin. Olenkin päättänyt nyt olotilasta huolimatta hoitaa vauvanvaatteiden pesun, kassien pakkaamisen ja toimintasuunnitelmien laatimisen ja kaiken muun vielä kun Isimies hengaa täällä. Loput odotusajasta yritän selvitä vain hengissä tekemättä mitään ylimääräistä.
Lupaan palata vielä ennen puoliintumista ahkerammin tämän blogin ääreen, mutta toistaiseksi tuntuu aika olevan liian kortilla. Nyt mulla on harvinaista minäminäminä-aikaa, jota en saa uhrata pesänrakennusvietin (siivoamisen) toteuttamiseen, joten tulin tänne ilmoittamaan, että olen vielä ainakin semisti hengissä.
Mitäs muuta kertoisin. Isimies leikki koti-isiä viikon verran ja totesi, ettei se olekaan ihan piece of cake. Teki mieli vittuilla ja sanoa, että mitäs minä sanoin. En tehnyt niin kuin puoliksi. Pääsiäinen ei täällä vielä aiheuta mitään säväreitä, en aio laittaa enkä viettää pääsiäistä. Annan itseni päästä helpolla ja toiseksi, Junnu on vielä niin pieni ettei sillä ole mitään väliä. Suklaata tosin aion tähän suunnattomaan vitutukseen mäntätä. Vapuksi sentään olen päättänyt leipoa.
Seuraavan kerran voisin vähän päivitellä blogia siitä, minkälainen doomsday prepper mä olen. En mä maailmanloppuun valmistaudu, mutta mikäli en saa suunniteltua sektiota, mä haluan tehdä suunnitelmat spontaanin lähdön varalta. Mulla on vielä kaikki vauvavalmistelut tekemättä ja lisäjänskitystä tilanteeseen tuo lapsenvahdin hommaaminen ja se, että mahtaakon Isimies olla Utsjoella vai Hangossa kun lähtö tulee.
Tuomiopäivän tunnelmissa kontaten ja hyvää päästäistä toivotellen,
teidän hivenen epäaktiivinen bloggaajanne
Samantha <3
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Kevät pörisee rinnassa
Komiasti onkin muuten pörissyt, sillä aamuraivarini vaatekaapilla ovat muuttuneet hienoisista purnaamisista ja epämukavasta ähkimisistä täysimittaisiin itQpotQraivareihin. Olen aina haaveillut siitä, että hinkkini kasvaisivat ja olen pitänyt juttuja kasvaneista munkeista vain hyvillä geeneillä varustettujen ihmisten urbaanilegendoina. Ei ole aikaisemmin ollut vaikutusta olenko lihonut tai raskautunut, tissit ne vain ovat olleet olemata. No vitut, enää ei ole sopivia rintsikoita.
Oli vain pakko mainostaa, että mulla on tissit tähän väliin, ei mun oikeasti pitänyt kirjoittaa mistään ruumiinosistani. Pistetään tosin tämäkin tämän lievästi jakomielitautisen ja aadeehoodeemaisen kevätpirteilyn piikkiin.
Isimiehellä on käynyt mieletön munkki (ahahhahaaa, huomasitteko, murjaisin vitsin) kun sai naida minut. Se sai kaksi naista yhdessä paketissa. On nimittäin olemassa talvi-Samantha ja kesä-Samantha. Ensimmäinen on harmaa ja tasapaksu, herkkä vittuuntumaan, kroonisesti väsynyt ja patalaiska ja toinen taas.. Voitte arvata.
Kun päivät pitenevät ja aamulla näenkin ikkunasta kajastavaa valoa, mielialani kohenee välittömästi potenssiin tuhat. Vähän niin kuin olisin aloittanut jonkun kohtuullisen tujun mielialalääkityksen tai muuten vain alkanut trippailemaan. Sisäinen maailmanrauhanlähettilääni ja puidenhalaajani herää, eikä se jaksa edes suivaantua koiranpaskoista.
Elämä on ihanaa! On niin paljon tekemistä! En malta olla paikoillani! Rakastan kaikkea! Toissapäivänä pelkäsin saaneeni jonkin krampin, sillä naamaani alkoi sattua yhtäkkiä kovasti, mutta naamani olikin vain vääntynyt hymyyn. Sehän kuulemma kaunistaa, joten mun täytyy olla melkoinen Miss Universum näin valoisan aikaan. Tai sitten vain kahelin näköinen, mutta who cares?
Vaatekaappini on koko talven ollut sen näköinen, että jopa Isimies on siitä huomautellut. Kuukausitolkulla. Nyt otin ja suitsaitsukkelaan järjestelin sen puolessa tunnissa suorastaan militarististisella tarkkuudella. On lajiteltu väri- ja kokokoodin mukaan ja viikatu moitteettomasti.
Olen herännyt jo neljältä aamulla Junnun kevätflunssan aiheuttamien komplikaatioiden (yskä, kuume, yleinen vitutus, räkä, liman eritys etc.) ja nukkunut yön huonosti, mutta silti olen iloisena jo hoidellut tuolla keskustassa asioita, pessyt useamman koneellisen huolellisesti lajiteltua ja värikoodattua pyykkiä. Junnu on päiväunilla, mutta minä en aiokaan mennä pötköttämään viereen vaan aion mennä toteuttamaan sisäistä Gordon Ramsaytani. Intohimoni ruoanlaittoa kohtaan on pitkästä aikaa edennyt syömisestä myös laittamiseen ja aionkin tänään kokeilla jotain ihan uutta.
Junnun kuolaamat ja lähmimät ikkunat eivät ensimmäistä kertaa kuukausiin vituta (eikä ajatus niiden pyyhkimisestä) vaan huomasin ajattelevani iloisena, että pian pääsee ikkunanpesuhommiin. Hätkäytti sen verran, että jouduin estää itseäni soittamasta itselleni ambulanssia. Kevät on kuin ilmassa leviävä mielisairaus.
Ja omaan kyyniseen tapaani olen aina nyrpistellyt nenääni ja halveksunut niitä sisuttomia, yliherkkiä vinkujia, joiden elämä on perseestä vuodenajasta riippuen. Sori. Suomalainenhan painaa samalla tavalla, oli kaamos ja lumipyryt ja jäätynyt helvetti vai ihana maata hellivä auringonpaiste. Katinkontit.
Mäkin lähden tähän vuodenaikahörhöilyyn mukaan. Mä aion ostaa ne kirkasvalopömpelit-mitä-nyt-lienevätkään ja jos oikein kilahdan, ne kummalliset korvanappivalot, jotka tungetaan korviin ja nautitaan sisäisestä kesästä keskellä pahinta talveakin. Pitähään tärykalvojakin joskus ilahduttaa.
Kevät on täällä! Olo on uudestisyntynyt kuin muumilla, joka lakkaa jauhamasta kuusenoksia ja käy paskantamassa ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Nauttikaa! Ihanaa!
Oli vain pakko mainostaa, että mulla on tissit tähän väliin, ei mun oikeasti pitänyt kirjoittaa mistään ruumiinosistani. Pistetään tosin tämäkin tämän lievästi jakomielitautisen ja aadeehoodeemaisen kevätpirteilyn piikkiin.
Isimiehellä on käynyt mieletön munkki (ahahhahaaa, huomasitteko, murjaisin vitsin) kun sai naida minut. Se sai kaksi naista yhdessä paketissa. On nimittäin olemassa talvi-Samantha ja kesä-Samantha. Ensimmäinen on harmaa ja tasapaksu, herkkä vittuuntumaan, kroonisesti väsynyt ja patalaiska ja toinen taas.. Voitte arvata.
Kun päivät pitenevät ja aamulla näenkin ikkunasta kajastavaa valoa, mielialani kohenee välittömästi potenssiin tuhat. Vähän niin kuin olisin aloittanut jonkun kohtuullisen tujun mielialalääkityksen tai muuten vain alkanut trippailemaan. Sisäinen maailmanrauhanlähettilääni ja puidenhalaajani herää, eikä se jaksa edes suivaantua koiranpaskoista.
Elämä on ihanaa! On niin paljon tekemistä! En malta olla paikoillani! Rakastan kaikkea! Toissapäivänä pelkäsin saaneeni jonkin krampin, sillä naamaani alkoi sattua yhtäkkiä kovasti, mutta naamani olikin vain vääntynyt hymyyn. Sehän kuulemma kaunistaa, joten mun täytyy olla melkoinen Miss Universum näin valoisan aikaan. Tai sitten vain kahelin näköinen, mutta who cares?
Vaatekaappini on koko talven ollut sen näköinen, että jopa Isimies on siitä huomautellut. Kuukausitolkulla. Nyt otin ja suitsaitsukkelaan järjestelin sen puolessa tunnissa suorastaan militarististisella tarkkuudella. On lajiteltu väri- ja kokokoodin mukaan ja viikatu moitteettomasti.
Olen herännyt jo neljältä aamulla Junnun kevätflunssan aiheuttamien komplikaatioiden (yskä, kuume, yleinen vitutus, räkä, liman eritys etc.) ja nukkunut yön huonosti, mutta silti olen iloisena jo hoidellut tuolla keskustassa asioita, pessyt useamman koneellisen huolellisesti lajiteltua ja värikoodattua pyykkiä. Junnu on päiväunilla, mutta minä en aiokaan mennä pötköttämään viereen vaan aion mennä toteuttamaan sisäistä Gordon Ramsaytani. Intohimoni ruoanlaittoa kohtaan on pitkästä aikaa edennyt syömisestä myös laittamiseen ja aionkin tänään kokeilla jotain ihan uutta.
Junnun kuolaamat ja lähmimät ikkunat eivät ensimmäistä kertaa kuukausiin vituta (eikä ajatus niiden pyyhkimisestä) vaan huomasin ajattelevani iloisena, että pian pääsee ikkunanpesuhommiin. Hätkäytti sen verran, että jouduin estää itseäni soittamasta itselleni ambulanssia. Kevät on kuin ilmassa leviävä mielisairaus.
Ja omaan kyyniseen tapaani olen aina nyrpistellyt nenääni ja halveksunut niitä sisuttomia, yliherkkiä vinkujia, joiden elämä on perseestä vuodenajasta riippuen. Sori. Suomalainenhan painaa samalla tavalla, oli kaamos ja lumipyryt ja jäätynyt helvetti vai ihana maata hellivä auringonpaiste. Katinkontit.
Mäkin lähden tähän vuodenaikahörhöilyyn mukaan. Mä aion ostaa ne kirkasvalopömpelit-mitä-nyt-lienevätkään ja jos oikein kilahdan, ne kummalliset korvanappivalot, jotka tungetaan korviin ja nautitaan sisäisestä kesästä keskellä pahinta talveakin. Pitähään tärykalvojakin joskus ilahduttaa.
Kevät on täällä! Olo on uudestisyntynyt kuin muumilla, joka lakkaa jauhamasta kuusenoksia ja käy paskantamassa ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Nauttikaa! Ihanaa!
 |
| Minä keväisin. Jos olisin dude. |
Edit.// Pyydystetty noin miljoona krijoitusvihrettä ja täysin hännätöntä ja päätöntä lauseenpuolikasta. Terveisiä vaan entiselle äikänmaikalle, tässä se entinen kympin kielioppinatsi typottelee!
perjantai 21. maaliskuuta 2014
Tää ois iisii - jos..
Junnua odottaessa olin neuroottisen hyvin selvillä raskausviikoistani, luin suunnilleen joka päivä neuvolan vihkosesta mitä sillä-ja-sillä viikolla kuuluisi tapahtua mahassa ja äimisteltiin ukkokullan kanssa, että huhhuh, nyt on rv 14+1 ja se on ainakin näin-ja-näin iso.
Tämän raskauden aikana mä olen monta kertaa kaverien kysyessä viikkoja mennyt noloksi ja kakonut jotain tyyliin "öööäääöö.. no jos se syntyy kesällä ni oisko nyt joku puol väli tai jotain" ja mennyt hakemaan neuvolakortin, josta olen sitten asiantuntevasti tilanteen tarkastanut. Aina maanantaisin alkaa uusi rv, mutta on niin pirun hankalaa pysyä noiden vaihtuvien maanantaiden perässä. Ollessani viikolla 21, valehtelin vahingossa sujuvasti kaverilleni olevani jossain 16 ja 17 huitteilla.
Mitä hiton merkitystä sillä kanssa on? Kesällä mä räjähdän ja repeän ja pääsen eroon tästä parasiitista, joka haittaa hyvinkin olennaisesti mahallaan nukkumista. Neuvolan täti käskyttelee mua ajoissa verikokeisiin ja sokurasituksiin sun muihin jonninjoutaviin tarkastuskäynteihin, joiden pitää tapahtua niillä-ja-niillä viikoilla.
Mä en ole edes niin kipeä ja turvonnut kuin Junnua odottaessa, vaikka painokäyrä menee juuri samoilla (huikeilla) lukemilla kuin Junnusta. Toki tuo paljon pelkäämäni symfyysikipu iskee kehiin heti jos taapertelen vaunujen kanssa mihinkään tai suoritan useamman tunnin siivousmaratonin. Arkipäivät kuitenkin ovat pääasiassa kivuttomia eikä postin hakeminen pistä itkemään, joten mä koen olevani jotakuinkin yhtä kova ja voittaman jätkä kuin Batman.
Myös pääkoppa voi hyvin, kuten edellämainitusta voi päätellä, se ei ole juuri moksiskaan tulevasta vauvasta. En stressaa, panikoi, skitsoile, rakentele kauhuskenaarioita tai muuten vain yleisesti pelkää taloon ilmestyvää outoa alienia ja sen tuomia mullistuksia. En pelkää sitä, miten parisuhteeni tulee muuttumaan tai koko tämä pikkuruinen elämäni. Esikoinen myllersi jo kaiken, tie on raivattu valmiiksi Kakkoselle.
Tää ois niin sairaan iisiä, ellen mä hyvän mutsin tavoin kuitenkin keksisi täysin absurdeja asioita, joista olla pahoillaan tai tuntea epäonnistumista. Kyllä äidin huonosta omastatunnosta tunnistaa.
Tupakointi. Junnun yllätysilmaantuminen oli niin stressaavaa, etten mä kyennyt kokonaan vierottautumaan tupakasta. Nyt mä lopetin plussaamisen jälkeen kuin seinään ja olenkin ollut koko raskauden ajan täysin savuton. Senhän pitäisi olla helvetin hieno juttu vai mitä? No, mä kuitenkin nyt poden huonoa omatuntoa antaessani Kakkoselle paremmat edellytykset elämään koska mähän olen pilannut Junnun siittiöiden tuottamiskyvyn ja oppimiskyvyn kessutellessani satunnaisesti raskauden aikana. Olen siis paska ja epäreilu mutsi antaessani toiselle lapselle jotain parempaa kuin toiselle.
Ruokavalio ja yleisesti elämäntavat. Rakastin suolaa ja muita kolesterolipommeja, nautin aivan liikaa alkoholia ja tupakkaa, vihasin liikuntaa eikä elintavoissani muutenkaan ollut mitään kehumisen aihetta ennen ensimmäistä raskautumista. Junnun myötä kaikki elämäntapani ovat menneet uusiksi. Senkin pitäisi olla hieno juttu. No, mutta taas mä annan Kakkoselle paremmat eväät elämään kuin Junnulle. Kun Junnu oli mahassani, mässäsin pizzaa ja mäkkisafkaa ja nyt teen tasapainoista, vähäsuolaista ja muutenkin lautasmallin mukaista kotiruokaa. Mulla on normaaliunirytmi ja hyvät ihmissuhteet. Mun sokuarvoissa ei ollut mitään moittimista Junnun aikana, mutta nyt ne ovat vielä paremmat. Mun verenpaineessa ei ollut silloin mitään moitittavaa, mutta nyt se on vielä matalampi.
Minä kamala, kamalan epäreilu äiti.
Tämän raskauden aikana mä olen monta kertaa kaverien kysyessä viikkoja mennyt noloksi ja kakonut jotain tyyliin "öööäääöö.. no jos se syntyy kesällä ni oisko nyt joku puol väli tai jotain" ja mennyt hakemaan neuvolakortin, josta olen sitten asiantuntevasti tilanteen tarkastanut. Aina maanantaisin alkaa uusi rv, mutta on niin pirun hankalaa pysyä noiden vaihtuvien maanantaiden perässä. Ollessani viikolla 21, valehtelin vahingossa sujuvasti kaverilleni olevani jossain 16 ja 17 huitteilla.
Mitä hiton merkitystä sillä kanssa on? Kesällä mä räjähdän ja repeän ja pääsen eroon tästä parasiitista, joka haittaa hyvinkin olennaisesti mahallaan nukkumista. Neuvolan täti käskyttelee mua ajoissa verikokeisiin ja sokurasituksiin sun muihin jonninjoutaviin tarkastuskäynteihin, joiden pitää tapahtua niillä-ja-niillä viikoilla.
Mä en ole edes niin kipeä ja turvonnut kuin Junnua odottaessa, vaikka painokäyrä menee juuri samoilla (huikeilla) lukemilla kuin Junnusta. Toki tuo paljon pelkäämäni symfyysikipu iskee kehiin heti jos taapertelen vaunujen kanssa mihinkään tai suoritan useamman tunnin siivousmaratonin. Arkipäivät kuitenkin ovat pääasiassa kivuttomia eikä postin hakeminen pistä itkemään, joten mä koen olevani jotakuinkin yhtä kova ja voittaman jätkä kuin Batman.
Myös pääkoppa voi hyvin, kuten edellämainitusta voi päätellä, se ei ole juuri moksiskaan tulevasta vauvasta. En stressaa, panikoi, skitsoile, rakentele kauhuskenaarioita tai muuten vain yleisesti pelkää taloon ilmestyvää outoa alienia ja sen tuomia mullistuksia. En pelkää sitä, miten parisuhteeni tulee muuttumaan tai koko tämä pikkuruinen elämäni. Esikoinen myllersi jo kaiken, tie on raivattu valmiiksi Kakkoselle.
Tää ois niin sairaan iisiä, ellen mä hyvän mutsin tavoin kuitenkin keksisi täysin absurdeja asioita, joista olla pahoillaan tai tuntea epäonnistumista. Kyllä äidin huonosta omastatunnosta tunnistaa.
Tupakointi. Junnun yllätysilmaantuminen oli niin stressaavaa, etten mä kyennyt kokonaan vierottautumaan tupakasta. Nyt mä lopetin plussaamisen jälkeen kuin seinään ja olenkin ollut koko raskauden ajan täysin savuton. Senhän pitäisi olla helvetin hieno juttu vai mitä? No, mä kuitenkin nyt poden huonoa omatuntoa antaessani Kakkoselle paremmat edellytykset elämään koska mähän olen pilannut Junnun siittiöiden tuottamiskyvyn ja oppimiskyvyn kessutellessani satunnaisesti raskauden aikana. Olen siis paska ja epäreilu mutsi antaessani toiselle lapselle jotain parempaa kuin toiselle.
Ruokavalio ja yleisesti elämäntavat. Rakastin suolaa ja muita kolesterolipommeja, nautin aivan liikaa alkoholia ja tupakkaa, vihasin liikuntaa eikä elintavoissani muutenkaan ollut mitään kehumisen aihetta ennen ensimmäistä raskautumista. Junnun myötä kaikki elämäntapani ovat menneet uusiksi. Senkin pitäisi olla hieno juttu. No, mutta taas mä annan Kakkoselle paremmat eväät elämään kuin Junnulle. Kun Junnu oli mahassani, mässäsin pizzaa ja mäkkisafkaa ja nyt teen tasapainoista, vähäsuolaista ja muutenkin lautasmallin mukaista kotiruokaa. Mulla on normaaliunirytmi ja hyvät ihmissuhteet. Mun sokuarvoissa ei ollut mitään moittimista Junnun aikana, mutta nyt ne ovat vielä paremmat. Mun verenpaineessa ei ollut silloin mitään moitittavaa, mutta nyt se on vielä matalampi.
Minä kamala, kamalan epäreilu äiti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)