Veikkaukselle duuniin

Onko kukaan lukijoista mestari lottoamaan? Nyt olisi aika heittää osuvia veikkauksia, aion nimittäin lanseerata uuden uhkapelin, jonka nimi on "Milloin Samantha lähtee synnyttämään?" Se on vähintäänkin yhtä interaktiivinen, koukuttava ja idealtaan yhtä idiootti kuin se jokin paljon mainostettu naapuripeli. Tämän plussana vieläpä on se, että naapureille ei tarvitse edes morjenstaa, jos ei välttämättä tunne tarvetta.

Sori tämä kuukauden hiljaisuus. Mä olen lämpimien kelien myötä jotenkin vierottautunut tietokoneesta kuin imeväinen tissistä ja olen alkanut hieman kyseenalaistaa, olenko sittenkään bloggaaja. Ainakaan aktiivinen sellainen. Mulla vaan on miljoonittain parempaakin tekemistä niihin hetkiin, jolloin jotain jaksan tehdä ja sitten kun en jaksa - noh, ei mua mikään vitun vauvablogi siinä vaiheessa kiinnosta.

Aika on hurahtanut käsittämättömän siivousvimman kourissa viimeiset pari viikkoa. Jostain syystä en ole monena iltana ennen puolta yötä parempaa tekemistä kuin seinien, kaappien, karmien, listojen ja luoja tietää minkä muun hinkkaamisen. Myös kivut, kolotukset ja supistukset ovat vieneet aikaani. Ja uhmaikään tullut Junnu. Olemme jatkuvassa eipäs-juupas väittelyssä ja välillä kyllästyn näyttämään rättiväsyneenä kaapin paikkaa vittumaiselle vaahtosammuttimelle.

Oikeastaan haluaisin jo lähteä. En taivu mihinkään, välillä olen tukehtua tarmoon ja välillä olen kuolemanväsynyt kuin rinsessa Ruusunen konsanaan. En pääse kumartumaan, en jaksa nostella Junnua, olen kertakaikkisen vittuuntunut pieneen päähän joka painaa alakerran hermoja ja tökkii virtsarakkoa kolmen minuutin välein.

Ja nyt, jotta uusi peli voisi käynnistyä, tässä hieman taustatietoa:

- rv 35+3 (esikoinen syntyi 40+3)
- pari viikkoa kestänyt pesänrakennus- ja siivousvimma
- vauva kääntynyt pää alaspäin reilu viikko sitten
- lääkärin sanelemaa faktaa ei ole tilanteesta, mutta väittäisin ipanan laskeutuneen jo aika hyvin
- tähän asti olen nukkunut kuin tukki yöt, nyt nukun koiran unta
- harjoitussupistuksia tullut reilun viikon ajan ensin rasituksen yhteydessä, nykyisin ilman syytä joka ilta
- jatkuva, kontroilloimaton nälkä on kestänyt pari päivää..
- .. saman aikaa suoli on myös toiminut läpikulku-periaatteella, eli se mikä on varttia aikaisemmin lymynnyt jääkaapissa jatkaa samantien matkaansa viemärissä
- parina aamuna on oksettanut
- närästys on vähentynyt huomattavasti
- pari päivää kestäneen hyperaktiivisuuden jälkeen olen muuttunut kuolemanväsyneeksi
- jano, jano, jatkuva, loputon, kokoaikainen jano


No, mitä lottoatte?

Kyökkiepisodi feat Junnu

Ilman vanhemmuutta en olisi koskaan saanut tietää, miltä tuntuu tehdä ruokaa spiidiä vetäneen apinan kanssa. Nyt voin senkin kirjata kokemuskansiooni, vaikka toisaalta tuntuu, että olisin vallan mainiosti voinut elää ilman tätä(kin) tietoa. Mitähän sitten kun noita on kaksi? Aletaan syömään mikropizzaa, on mun veikkaukseni.

Päätinpä sitten eräänä kauniina päivänä tehdä fisufileestä itse kalapuikkoja, sillä minä en enää oikein lämpene pakastealtaiden lisäainemelkeinkalatikuille. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Paneroinnin alkuvaiheessa Junnu pisti vaihteen silmään vastasiivotussa olohuoneessa, mutta ajattelin sen olevan pieni hinta hetken rauhasta. Ajattelin niin vielä siinä vaiheessa, kun Junnu alkoi testata dvd-soitinta, kotiteatteria ja repi erinäisiä johtoja hyppynarukseen. Vielä senkin jälkeen yritin pysytellä positiivisena, kun äsken järjestelemäni lelut teleporttasivat itsensä takaisin olohuoneeseen. Tuplana.

Paneroinnin jälkeen oli luonnollisesti vuorossa itse puikkojen paistaminen. Ensimmäistä satsia lykätessäni pannulle erehdyin hetken muistelemaan, kuinka Junnulla oli pienempänä tapana ajoittaa kakkaaminen aina siihen hetkeen, kun keittiössä oli hektisin hetki meneillään. Nauratti jopa vähäsen, koska Junnun ajoitukset olivat ennen suorastaan ilmiömäisiä. Tiesin varautua kakkaan aina kun aloin laittamaan ruokaa.

Samalla sekunnilla alkoi kuulua ähinä olohuoneesta ja minä hiljaa mielessäni manasin, ettei koskaan saisi olla niin typerä, että maalaa piruja etukäteen seinille. Junnu ei kuitenkaan halunnut vessaan, joten luulin päässeeni pälkähästä ja saaneeni väärän hälytyksen.

Ensimmäisen ja toisen kalapuikkoerän välissä ehdin hätäisesti vaihtaa yhdet pissaiset vaatteet. Toisen ja kolmannen erän välissä kävin pesemässä pissaiset kädet (toki ne vaatteet oli sitten tutkittava). Neljännen erän puolesta pelkäsin, sillä paistaminen uhkasi muuttua polttouhraukseksi siinä vaiheessa kun Junnu ilmoitti haluavansa vessaan paskalle. Junnu itse ei käyttänyt yhtä karkeaa kieltä kiljuessaan naama punaisena ja silmät pullottaen kakkaa ja vessaa.

Siinä vaiheessa kun sain pyllyn ja omat kynnenaluseni pestyä, kalapuikoista oli tullut edellisten satsien etelän serkkuja hieman tummempine nahkoineen, mutta palokunta sentään pysyi poissa. Minä istuin rättiväsyneenä pöytään nauttimaan perunapinaattisoseesta, puikoista ja kermaviilikastikkeesta ja yritin taistella ruokaa myös Junnun suuhun. Junnu oli kuitenkin eri mieltä, kuten uhmaikäisen kuuluukin ja viskoi muussit pitkin poikin, söi vähän kalapuikkoja (vähän enemmän sitä panerointia kuin itse kalaa). Isimies ilmestyi kotiin iloisena kuin peipponen ja ihasteli kuinka kädenkäänteessä valmistuu hyvää ruokaa. Teki mieli tappaa, mutta tyydyin puukottamaan kalapuikkoja.

Erehdyin pitämään kyseistä kyökkiepisodia ainutkertaisena tapahtumana, joten uskaltauduin eilen pallogrillin ääreen nautiskelemaan kesäisestä säästä Isimiehen lähtiessä asioille. Kyökkiepisodi uusiutui, tosin vain ulkoilmassa.

Silmämunani kolmasosalla vahdin erinäisiä liha yms. tuotteita, jotka ehdin läntätä grillin armoille, yhdellä silmällä vahdin Junnua ja lopuilla grilliä. Junnu tuli ulos ilman kenkiä, Junnu ui mullassa, yritti kantaa kiviä grilliin, ihmetteli kuinka "uuma" grilli on viidentoista sentin etäisyydeltä, kantoi hiekkaa lautaselle ajjajajajja... Onneksi Isimies tuli kotiin ja minä livistin erittäin liukkaasti sisälle valmistamaan salaattia.

Ruoanlaitto on hanurista. Sen verran hanurista, että suotakoon mulle anteeki se, että kutsuin omaa rakasta jälkikasvuani spiidipöllyissä heiluvaksi marakatiksi. Rauha palautukoon keittiöön, tai syön kaikki periaatteeni ja alan syöttämään vain ja ainoastaan mikroevästä perheelleni.

Doomsday prepper

Mä olin kuvitellut, että mä olen valmistautunut toisen lapsen tulemiseen koska tämä raskaana oleminen on mennyt vähän siinä ohimennen lukuunottamatta tilapäisiä liikuntakyvyn menetyksiä, eikä mikään ole ollut kovin mullistavaa. I was so wrong.

Uutta tulokasta koskeviin toimenpiteisiin ryhdyin nyt, kun haikaran laskeutumiseen on alle kymmenisen viikkoa. Fiksu veto.

Aloin pestä vauvanpyykkiä. Äitiyspakkauksen vaatteet ja Junnulta seuraavalle kierrokselle säästetyt vaatteet kävivät pesussa ja odottavat nyt siististi viikattuina vauvan lipastossa. Samoin myös järjestelin lasten liinavaatekaapin ja otin jälleen esille kaikista pienimmät peitot ja pussilakat. Siinä sivussa suoritin myös jonkinlaista leväperäistä inventaaria aiheesta "mitä vielä pitäisi muistaa hankkia", mutta olen jo autuaasti unohtanut oliko jotain sellaista. Pikkuruisia bodeja kai ainakin. Kaiken muun lisäksi.

Sitten iski se paniikki. Noita miniatyyrivaatteita viikatessani tajusin, että jumalauta, kohta niiden sisällä on vaaleanpunainen, huutava ja puklaava ihmisen toukka. Sellainen joka ahnii maitoa kolmen tunnin välein ja sontii maailman ällöttävintä sinappipaskaa. Sellainen joka tuhoaa yöunet ja illistelee pelkillä ikenillä, sellainen josta ei taas ole juurikaan seuraa vuoteen.

Olen jo tottunut tuollaiseen parivuotiaaseen spedeen, joka asuu meillä ja kommunikoi jo ahkerasti. Ajatus pinkistä toukasta alkoi pelottaa. Samalla jotenkin tunsin huojennusta siitä, ettei toisen lapsen saamisen olekaan ihan niin läpihuutojuttu, vaan siihen liittyy vielä aivan samanlaisia ahdistuksen ja pelon tunteita kuin esikoiseenkin. Sillä erotuksella tosin, että tällä kertaa tietää selviävänsä hengissä. Ensimmäisen kohdalla en ollut ollenkaan niin varma siitä(kään).

Onneksi on olemassa listoja. Niihin ja niiden eri kohtien ruksimiseen voi vähän kadottaa epävarmuuttaan. Mulla on to do list, ostoslista ja lähtölista. Niin ja juhlalistat.

To do list sisältää sellaisia asioita kuten pese vauvan vaatteet, osta pinnasänkyyn uusi patja, pese tuplarattaat ja normivankkurit, pese sitteri ja turvakaukalo, käy apteekissa ja niin edelleen.

Ostoslistalla koreilevat yhä tuttipullot, tutit, pikkuvaipat, korvike, harsot ja puhdistuspyyhkeet. Ja jotain muuta sen sellaista sälää.

Lähtölistaan olen listannut sen, mitä minun pitää muistaa pakata sairaalakassiini. Omat vaatteet, vauvanvaatteet, tutit, miehelle puhtaat vaatteet (jos tulee paikalle suoraan töistä), viihdykettä, laturit, hygieniatarvikkeet, KARKKIA ja kaikkea ynnä muuta, jota nyt sattuu sairaalareissun aikana tarvitsemaan. Lisäksi lähtölista sisältää myös listauksen Junnun kassin sisällöstä, mitä tuolle tiitiäisille pitää pakata mukaan, kun joku sukulainen tulee sitä hakemaan lähdön hetkellä. Lisäksi listassa lukee äippäosaston, paikallisen sairaankuljetusfirman, Isimiehen ja potentiaalisten lapsenvahtien puhelinnumerot sekä muutama yleisluontoinen toimintaohje minulle, mikäli paniikki sattuisi iskemään kriittisellä hetkellä.

En kyllä toistaseksi oikein tiedä mitä se panikointi on, sillä vaikka voin olla hysteerinen murehtija ja etukäteen vauhkoilija, mä en ikinä mene tiukan paikan tullen sekaisin. Tai sanotaan näin, en ainakaan vielä toistaiseksi koskaan ole mennyt. Kertahan se toki on se kuuluisa ensimmäinenkin. Mutta eiväthän mun kylmät hermot mua nyt petä, tietenkään.

Ja koska rakastan listoja, on mulla myös listattuna h-hetken alla järjestettävien Junnun synttäreiden tärkeimmät asiat, kuten tarjoamiset sekä hankkimiset. Sekä alustavasti jo ristiäissälää, koska katsoin paremmaksi suunnitella niitä jo nyt kun vielä on rauha maassa. Kun olen yksin  kaksivuotiaan kauhukakaran ja vastasyntyneen toukan kanssa Isimiehen ollessa maailmalla töissä viikot, on helpompi vain noudattaa valmiiksi laadittua toimintasuunnitelmaa kuin alkaa säveltämään vauhdista.

Vielä en ole kuitenkaan alkanut mihinkään sen suurempiin toimiin, esimerkiksi mitään en ole vielä pakannut, mutta senkin teen varmasti hyvissä ajoin. Ensi kuun loppuun mennessä aion delettää joka kohdan to do lististä ja ostoslistasta, jotta mun ei enää tarvitse tehdä muuta kuin odottaa h-hetkeä.

Kyllä vauvelin on hyvä meille tulla.

Joskus kuva kertoo enemmän

Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja pari nasevaa sanaa enemmän kuin tuhatmerkkinen lätisevä blogipostaus. Someecards.

 

Tuomiopäivän kuulumiset kontaten

Mulla ja Junnulla on ollut hiljattain samanlaiset merkkipäivät: me kontataan. Junnuhan aiheutti vauvelina suurta huolta lähtemällä kävelemään suoraan ja jättämällä konttaamisen pois kokonaan. No, ei ole enää tarvetta fysioterapiaan, sillä nykyisin Junnu suorastaan rakastaa konttaamista.

Homma näytti niin hauskalta, että mä kävin fysioterapiassa ja ryhdyin itsekin konttamaan.

Kauemmin blogiani, kenties entistäkin, seuranneet ovat varmaankin kuulleet aivan tarpeeksi kitinää liikuntakyvyttömyydestä ja rakkaasta ystävästäni symfyysikivusta. Ei se lopu vieläkään. Olen hakannut kaikki kämpän puupinnat lommoille toivoessani tämän raskauden olevan kaikin puolin helpompi kuin Junnun odotus - ja onhan se ollutkin, niin henkisesti kuin fyysisesti.

Nyt kun haikaran laskeutumiseen on enää 10 viikkoa aikaa ja olin jo ehtinyt hieman puhahtaa helpotuksesta, kroppa tekikin täyslakon. Mitään raskaana olemista suurempaa vikaa minusta ei ole löytynyt, joten on vain pakko niellä tilanne ja olla jotenkin päin. Lantio on löystynyt liikaa, symfyysi vaivaa urakalla, lonkkien lihakset ovat jäykistyneet ja jotakuinkin joka toinen selän ja lantion hermo on puristuksissa ja pinteessä. Joten konttaaminen on osoittautunut melko näpppäräksi liikkumiskeinoksi, mikäli juuri sillä sekunnilla tahdonvoima ei riitä repäisemään tätä ruhoa ylös lattialta.

Miinuksena tosin viime raskaudessa painosta vittuuntuneet polvet saavat taas osumaa, joskin toisenlaista kuin viimeksi.

Luojan kiitos isimies on vielä kotona muutaman viikon, mutta sitten taas kevätkausi alkaa ja työrintama muuttuu aivan tyystin. Jään kurjimmiksi viimeisiksi viikoiksi yksin. Olenkin päättänyt nyt olotilasta huolimatta hoitaa vauvanvaatteiden pesun, kassien pakkaamisen ja toimintasuunnitelmien laatimisen ja kaiken muun vielä kun Isimies hengaa täällä. Loput odotusajasta yritän selvitä vain hengissä tekemättä mitään ylimääräistä.

Lupaan palata vielä ennen puoliintumista ahkerammin tämän blogin ääreen, mutta toistaiseksi tuntuu aika olevan liian kortilla. Nyt mulla on harvinaista minäminäminä-aikaa, jota en saa uhrata pesänrakennusvietin (siivoamisen) toteuttamiseen, joten tulin tänne ilmoittamaan, että olen vielä ainakin semisti hengissä.

Mitäs muuta kertoisin. Isimies leikki koti-isiä viikon verran ja totesi, ettei se olekaan ihan piece of cake. Teki mieli vittuilla ja sanoa, että mitäs minä sanoin. En tehnyt niin kuin puoliksi. Pääsiäinen ei täällä vielä aiheuta mitään säväreitä, en aio laittaa enkä viettää pääsiäistä. Annan itseni päästä helpolla ja toiseksi, Junnu on vielä niin pieni ettei sillä ole mitään väliä. Suklaata tosin aion tähän suunnattomaan vitutukseen mäntätä. Vapuksi sentään olen päättänyt leipoa.

Seuraavan kerran voisin vähän päivitellä blogia siitä, minkälainen doomsday prepper mä olen. En mä maailmanloppuun valmistaudu, mutta mikäli en saa suunniteltua sektiota, mä haluan tehdä suunnitelmat spontaanin lähdön varalta. Mulla on vielä kaikki vauvavalmistelut tekemättä ja lisäjänskitystä tilanteeseen tuo lapsenvahdin hommaaminen ja se, että mahtaakon Isimies olla Utsjoella vai Hangossa kun lähtö tulee.

Tuomiopäivän tunnelmissa kontaten ja hyvää päästäistä toivotellen,

teidän hivenen epäaktiivinen bloggaajanne

Samantha <3

Kevät pörisee rinnassa

Komiasti onkin muuten pörissyt, sillä aamuraivarini vaatekaapilla ovat muuttuneet hienoisista purnaamisista ja epämukavasta ähkimisistä täysimittaisiin itQpotQraivareihin. Olen aina haaveillut siitä, että hinkkini kasvaisivat ja olen pitänyt juttuja kasvaneista munkeista vain hyvillä geeneillä varustettujen ihmisten urbaanilegendoina. Ei ole aikaisemmin ollut vaikutusta olenko lihonut tai raskautunut, tissit ne vain ovat olleet olemata. No vitut, enää ei ole sopivia rintsikoita.

Oli vain pakko mainostaa, että mulla on tissit tähän väliin, ei mun oikeasti pitänyt kirjoittaa mistään ruumiinosistani. Pistetään tosin tämäkin tämän lievästi jakomielitautisen ja aadeehoodeemaisen kevätpirteilyn piikkiin.

Isimiehellä on käynyt mieletön munkki (ahahhahaaa, huomasitteko, murjaisin vitsin) kun sai naida minut. Se sai kaksi naista yhdessä paketissa. On nimittäin olemassa talvi-Samantha ja kesä-Samantha. Ensimmäinen on harmaa ja tasapaksu, herkkä vittuuntumaan, kroonisesti väsynyt ja patalaiska ja toinen taas.. Voitte arvata.

Kun päivät pitenevät ja aamulla näenkin ikkunasta kajastavaa valoa, mielialani kohenee välittömästi potenssiin tuhat. Vähän niin kuin olisin aloittanut jonkun kohtuullisen tujun mielialalääkityksen tai muuten vain alkanut trippailemaan. Sisäinen maailmanrauhanlähettilääni ja puidenhalaajani herää, eikä se jaksa edes suivaantua koiranpaskoista.

Elämä on ihanaa! On niin paljon tekemistä! En malta olla paikoillani! Rakastan kaikkea! Toissapäivänä pelkäsin saaneeni jonkin krampin, sillä naamaani alkoi sattua yhtäkkiä kovasti, mutta naamani olikin vain vääntynyt hymyyn. Sehän kuulemma kaunistaa, joten mun täytyy olla melkoinen Miss Universum näin valoisan aikaan. Tai sitten vain kahelin näköinen, mutta who cares?

Vaatekaappini on koko talven ollut sen näköinen, että jopa Isimies on siitä huomautellut. Kuukausitolkulla. Nyt otin ja suitsaitsukkelaan järjestelin sen puolessa tunnissa suorastaan militarististisella tarkkuudella. On lajiteltu väri- ja kokokoodin mukaan ja viikatu moitteettomasti.

Olen herännyt jo neljältä aamulla Junnun kevätflunssan aiheuttamien komplikaatioiden (yskä, kuume, yleinen vitutus, räkä, liman eritys etc.) ja nukkunut yön huonosti, mutta silti olen iloisena jo hoidellut tuolla keskustassa asioita, pessyt useamman koneellisen huolellisesti lajiteltua ja värikoodattua pyykkiä. Junnu on päiväunilla, mutta minä en aiokaan mennä pötköttämään viereen vaan aion mennä toteuttamaan sisäistä Gordon Ramsaytani. Intohimoni ruoanlaittoa kohtaan on pitkästä aikaa edennyt syömisestä myös laittamiseen ja aionkin tänään kokeilla jotain ihan uutta.

Junnun kuolaamat ja lähmimät ikkunat eivät ensimmäistä kertaa kuukausiin vituta (eikä ajatus niiden pyyhkimisestä) vaan huomasin ajattelevani iloisena, että pian pääsee ikkunanpesuhommiin. Hätkäytti sen verran, että jouduin estää itseäni soittamasta itselleni ambulanssia. Kevät on kuin ilmassa leviävä mielisairaus.

Ja omaan kyyniseen tapaani olen aina nyrpistellyt nenääni ja halveksunut niitä sisuttomia, yliherkkiä vinkujia, joiden elämä on perseestä vuodenajasta riippuen. Sori. Suomalainenhan painaa samalla tavalla, oli kaamos ja lumipyryt ja jäätynyt helvetti vai ihana maata hellivä auringonpaiste. Katinkontit.

Mäkin lähden tähän vuodenaikahörhöilyyn mukaan. Mä aion ostaa ne kirkasvalopömpelit-mitä-nyt-lienevätkään ja jos oikein kilahdan, ne kummalliset korvanappivalot, jotka tungetaan korviin ja nautitaan sisäisestä kesästä keskellä pahinta talveakin. Pitähään tärykalvojakin joskus ilahduttaa.

Kevät on täällä! Olo on uudestisyntynyt kuin muumilla, joka lakkaa jauhamasta kuusenoksia ja käy paskantamassa ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Nauttikaa! Ihanaa!

Minä keväisin. Jos olisin dude.

 

 

 

Edit.// Pyydystetty noin miljoona krijoitusvihrettä ja täysin hännätöntä ja päätöntä lauseenpuolikasta. Terveisiä vaan entiselle äikänmaikalle, tässä se entinen kympin kielioppinatsi typottelee!

Tää ois iisii - jos..

Junnua odottaessa olin neuroottisen hyvin selvillä raskausviikoistani, luin suunnilleen joka päivä neuvolan vihkosesta mitä sillä-ja-sillä viikolla kuuluisi tapahtua mahassa ja äimisteltiin ukkokullan kanssa, että huhhuh, nyt on rv 14+1 ja se on ainakin näin-ja-näin iso.

Tämän raskauden aikana mä olen monta kertaa kaverien kysyessä viikkoja mennyt noloksi ja kakonut jotain tyyliin "öööäääöö.. no jos se syntyy kesällä ni oisko nyt joku puol väli tai jotain" ja mennyt hakemaan neuvolakortin, josta olen sitten asiantuntevasti tilanteen tarkastanut. Aina maanantaisin alkaa uusi rv, mutta on niin pirun hankalaa pysyä noiden vaihtuvien maanantaiden perässä. Ollessani viikolla 21, valehtelin vahingossa sujuvasti kaverilleni olevani jossain 16 ja 17 huitteilla.

Mitä hiton merkitystä sillä kanssa on? Kesällä mä räjähdän ja repeän ja pääsen eroon tästä parasiitista, joka haittaa hyvinkin olennaisesti mahallaan nukkumista. Neuvolan täti käskyttelee mua ajoissa verikokeisiin ja sokurasituksiin sun muihin jonninjoutaviin tarkastuskäynteihin, joiden pitää tapahtua niillä-ja-niillä viikoilla.

Mä en ole edes niin kipeä ja turvonnut kuin Junnua odottaessa, vaikka painokäyrä menee juuri samoilla (huikeilla) lukemilla kuin Junnusta. Toki tuo paljon pelkäämäni symfyysikipu iskee kehiin heti jos taapertelen vaunujen kanssa mihinkään tai suoritan useamman tunnin siivousmaratonin. Arkipäivät kuitenkin ovat pääasiassa kivuttomia eikä postin hakeminen pistä itkemään, joten mä koen olevani jotakuinkin yhtä kova ja voittaman jätkä kuin Batman.

Myös pääkoppa voi hyvin, kuten edellämainitusta voi päätellä, se ei ole juuri moksiskaan tulevasta vauvasta. En stressaa, panikoi, skitsoile, rakentele kauhuskenaarioita tai muuten vain yleisesti pelkää taloon ilmestyvää outoa alienia ja sen tuomia mullistuksia. En pelkää sitä, miten parisuhteeni tulee muuttumaan tai koko tämä pikkuruinen elämäni. Esikoinen myllersi jo kaiken, tie on raivattu valmiiksi Kakkoselle.

Tää ois niin sairaan iisiä, ellen mä hyvän mutsin tavoin kuitenkin keksisi täysin absurdeja asioita, joista olla pahoillaan tai tuntea epäonnistumista. Kyllä äidin huonosta omastatunnosta tunnistaa.

Tupakointi. Junnun yllätysilmaantuminen oli niin stressaavaa, etten mä kyennyt kokonaan vierottautumaan tupakasta. Nyt mä lopetin plussaamisen jälkeen kuin seinään ja olenkin ollut koko raskauden ajan täysin savuton. Senhän pitäisi olla helvetin hieno juttu vai mitä? No, mä kuitenkin nyt poden huonoa omatuntoa antaessani Kakkoselle paremmat edellytykset elämään koska mähän olen pilannut Junnun siittiöiden tuottamiskyvyn ja oppimiskyvyn kessutellessani satunnaisesti raskauden aikana. Olen siis paska ja epäreilu mutsi antaessani toiselle lapselle jotain parempaa kuin toiselle.

Ruokavalio ja yleisesti elämäntavat. Rakastin suolaa ja muita kolesterolipommeja, nautin aivan liikaa alkoholia ja tupakkaa, vihasin liikuntaa eikä elintavoissani muutenkaan ollut mitään kehumisen aihetta ennen ensimmäistä raskautumista. Junnun myötä kaikki elämäntapani ovat menneet uusiksi. Senkin pitäisi olla hieno juttu. No, mutta taas mä annan Kakkoselle paremmat eväät elämään kuin Junnulle. Kun Junnu oli mahassani, mässäsin pizzaa ja mäkkisafkaa ja nyt teen tasapainoista, vähäsuolaista ja muutenkin lautasmallin mukaista kotiruokaa. Mulla on normaaliunirytmi ja hyvät ihmissuhteet. Mun sokuarvoissa ei ollut mitään moittimista Junnun aikana, mutta nyt ne ovat vielä paremmat. Mun verenpaineessa ei ollut silloin mitään moitittavaa, mutta nyt se on vielä matalampi.

Minä kamala, kamalan epäreilu äiti.

Koska joku kunnianhimo?

Mä olen täällä kärvistellyt tunnontuskieni kanssa, sillä aiemmin minuun pätivät sanat "perfektionisti" ja "ylisuorittaja" - ainakin jossain määrin. Sitten tuli totaalinen lasku elämässäni ja mielenkiinnon kadotus ja hupsistakeikkaa - ennen kuin siitä yli pääsin, olinkin jo suloisesti homssuinen kotiäiti.

Suurimmat paineet otin ja otan yhä edelleen siitä, etten ole töissä eikä minulla juuri ole työkokemusta. En vain saa taottu päähäni sitä, että useimmille ihmisille, varsinkin tällaisille, jotka asuttavat autioituvaa ja kuolevaa maaseutua, on mahdoton yhtälö olla reilu parikymppisenä korkeakoulun käynyt parin lapsen äiti, jolla on useamman vuoden työkokemus ja vakituinen työpaikka. Mulla on paperit ja kersat, mutta työtä ei. Eikä tule, ainakaan hetkeen, sillä mammaloma nro kaksi vasta häämöttää edessä.

No, ihan jees, ei siinä mitään, mutta sitten kun jossain tuolla sisuskaluissa kummittelee käyttämätöntä kunnianhimoa, jota ei oikein voi kohdistaa mihinkään.

Moni tuntemani äiti-ihminen on hurahtanut kotinsa stailaamiseen, sisustamiseen ja remontointiin. Mulla ei riitä moiseen näpertelyyn rahat eikä suoraan sanottuna hermotkaan. Joten sitä kunnianhimoa ja saavuttamisen halua on turha kanavoida sellaiseenkaan, sillä siitä tulee vain paha ja kovin turhautunut mieli.

Uhkasin jo kymmenen vuoden tauon jälkeen opetella uudestaan neulomaan ja virkkaamaan, mutta jokin järjen ääni minut havahdutti. Verenpaineeni kiittää.

Tiedän myös mutseja, jotka verissäpäin vaatettavat pilttiänsä ja tilaavat ulkomailta asti rytkyjä lapsilleen. Noh, mulla ei riitä mielenkiinto eikä rahat tähänkään. Enkä usko muutenkaan saavani pilttien stailaamisesta sen suurempia kiksejä tai onnistumisen tunteita.

Mä en myöskään halua yrittää olla vuoden facebookkaaja tai somettaja. En halua ottaa elämäntehtäväksi jakaa ja päivittää elämääni 24/7 kaikille puolitutuille koirankusettajille.

Enkä ole vielä hurahtanut omaan ulkonäköönikään kovin fanaattisesti. On niitäkin tyyppejä nähty, varsinkin fitnesbuumin aikaan. Ei nappaa sekään, olenkohan kovin kranttu?

Enkä mä viitsi alkaa psyykkaamaan, preppaamaan, kouluttaman ja koulimaan noista ipanoista mitään varhais-Einsteinejakaan. Olkoot lapsia, Junnu ainakin vaikuttaa erittäin kiltiltä ja varsin älykkäältä pikkumieheltä ihan näilläkin panostuksilla.

No mutta mitä mä sitten teen? Kun jotain mä haluaisin tehdä ja saada aikaiseksi.

Viime kesänä hurahdin urheiluun ja sainkin palautettua kropan vähintäänkin synnytystä edeltäneeseen kuntoon (erotus synnärille mennessä otetun painon ja viime syksyn alimman painon välillä -23kg), mutten päässyt lähellekään tavoitetta ennen kuin jälleen plösähdin ja raskauduin. Mulla on odottamassa noin vuoden mittaiseksi tarkoitettu kuntoilu/treeniohjelma, joka starttaa öbauttiarallaa kuukauden kuluttua synnytyksestä kunnon niin salliessa. Siinä se kunnianhimo ja sitoutumiskyky vasta mitataankin! Varmaan menee paukkuen reisille koko touhu, mutta ajatus ihan vain ja ainoastaan omaan napaan keskittyvästä proggiksesta pitää mut järjissään.

Mulla olisi myös tarkoitus hankkia itselleni syksyllä harrastus- sen sijaan, että etsin kansalaisopiston kurssitarjonnasta kaikki ihanat äiti-lapsi- aktiviteetit, mä aion hankkia yhden, johon mä menen ihan keskenäni.

Lisäksi aion syksyllä ilmoittautua avoimeen yliopistoon opiskelemaan. Tarvitsen jonkinlaista aivojumppaa ja jos siitä vielä joskus on laittaa jotain takataskuun hyödyttämään myöhempää elämää, niin aina vain parempi. Voi olla, että tämä(kään) homma ei tule onnistumaan, koska olen periaatteessa viikko-yh vauvan ja parivuotiaan lapsen kanssa, mutta... En mä kyllä luovuttajakaan ole, sen todistin jo valmistumalla epäinhimillisellä deadlinella äippäloman aikana.

Viime aikoina mä olen myös havahtunut siihen, kuinka kielitaitoni rapistuu täällä umpisuomenkielisellä paikkakunnalla. Ei ole koulua eikä työtä velvoittamassa pienimpäänkään kielijumppaan ja omaehtoinen kielien käyttö rajoittuu Ruotsin sukulaisten facebook- päivityksiin. Olen myös pyhästi vannonut seuraavalla kirjastoreissulla hankkia jotain hyvin simppeliä kirjallisuutta auf Deutsch, på svenska and in English. Järkeilin, että edes pari sarjakuvaa joka kielellä on enemmän kuin ei mitään. Aion edes pitää huolen siitä, etten yhtäkkiä huomaa etten ole sanakaan muuta kieltä kuin paikkakunnan leviää murretta tarvinnut kymmeneen vuoteen.

Siinäkin muuten yksi asia, mikä vituttaa. En mä vielä pari vuotta sitten puhunut näin leviästi. Vaikka olen aina ollut ainutlaatuisen murteemme kannattaja ja vaalija, silti mua hävetti pitkästä aikaa nähdä kaupungissa vanhoja koulukavereita. Ihan kuin me emme olisi edes samaa kieltä puhuneet. Tuli jotenkin maalainen ja tyhmä olo.

Nyt kun olen vain hengaillut kotona, on tullut hirveä tarve tehdä edes jotain. Kehittää itseään. Tehdä jotain itselleen. Viedä itseään eteenpäin. Vittu. Jotain.

Noh, muutama hassu kuukausi ja talossa on taas vauva - eiköhän se taas vie enimmän tarmon ja energian. Katsotaan vain, niin syksyllä luen tätä postausta, nauran kuset housussa ja mietin, että kuinka saatoinkaan ajatella näin naivisti oikeasti tekeväni jotain muutakin kuin pysytellä hengissä.

Mamma koneella

Jos mä joskus saisin istua koneella pitkän kaavan mukaan aivan rauhassa, sen sijaan että maksaisin nopeasti laskut ja kurkkaisin pakolliset nassupäivitykset, mä niin tietäisin mitä mä haluaisin tehdä.

Eka mä menisin ihan rauhassa katsomaan, mitä ihmiset kertovat aamupaloistaan- ja paskoistaan Facebookissa ja sitten mä tutkisin mitä Twitterillä on tarjottavana. Sitten aikaa varastaisi Pinterest.

Sitten mä jatkaisin naatiskellen ja räpsäyttäisin auki Taloussanomat ja Kauppalehden ja Ylen uutiset.

Ja jos mä oikein villiintyisin, mä saattaisin jopa eksyä Areenaan.

Sitten mä kuuntelisin musiikkia, koko ajan. Ja päivittäisin Spotifyn soittolistat, kun niistä kerrankin pääsisi nauttimaan.

Ja sitten, kun kerrankin mulla olisi aikaa vain istua koneella ja tehdä mistä lystään, niin mä

lukisin rauhassa seuraamieni bloggaajien uudet kuulumiset

etsisin uusia mielenkiintoisia blogeja muistakin aihepiireistä kuin mammat ja kersat

yrittäisin tehdä jotain tälle hervottoman kauniille blogin ulkoasulle

ihan oikeasti uhraisin vähän aikaa näille henkireikäpostauksilleni ja viimeistelisin roikkuvat luonnoksetkin pois ärsyttämästä

...

Mut sit taas kun palataan ihan tähän todellisuuteen, niin ehkä mä tyydyn roiskaisemaan ilmoille vain ilmoituksen siitä, että mä oon vieläkin hengissä - samoin kuin blogi. Nythän mulla sattuu olemaan vapis, ipana vetää zetaa ja ukko on kaveeraamassa - ja mulla on paljon muutakin tekemistä kuin lääsytä tänne blogiin.

Mitäs te teette / tekisitte, jos teillä on kaikki maailman aika istua koneella rauhassa? Onko jotain lempisaitteja tai blogeja, jotka on pakko lukea?

Kaanista, niin kaanista

Elefanttimiehen siskotyttö täällä moi!

Olen viimeiset kaksi vuotta vältellyt peiliin katsomista viimeiseen saakka, koska ikä, maan vetovoima, raskaus, äiteys ja ajanpuute eivät varsinaisesti ole minua millään tasolla kaunistaneet, mutta voi perseen helvetti - tänään erehdyin.

Mikä kammottava, valjun ja todella epähehkuvan näköinen ihmisenraato sieltä kurkistelikaan takaisin.

Viime raskaudessa sain muutamia (suklaa)finnejä, mutta nyt naamani on kuin pahimman puberteettikriisin keskellä vellovalla pizzanaamalla. Mustapäät ovat vallanneet kasvoni niin, että varmaan kosmetologikin pärähtäisi itkuun tämän nähdessään (minä ainakin olen viittä vaille kyynelten partaalla vaikken alasta tajua mitään) ja viidesosa naamasta on helottavan punainen, ärtynyt ja täynnä finnejä.

No joo, ruokavaliossa ehkä olisi vähän petraamisen varaa- niinhän siinä on aina. Olen nyt kokeillut erilaisia kotikutoisia kasvonaamioita ja puhdistusmetodeja sekä käynyt läpi kaksi ihonhoitotuotesarjaa. Ei auta. Ei vittu vieköön, ei auta. Toivottavasti edes synnyttäminen auttaa, sillä pelkään ihan mielettömästi aknearpia, vaikka mä en jättivauvan jäljiltä saanut edes raskausarpia.

Ihan viimeisenä pisteenä i:n päälle tai paremmin mustapäänä nenänpäässä, mulla on aivan mieletön flunssa. Nenänpieletä- ja alus ovat lähestulkoon nahattomat ja aavistuksen verestävät, samoin kuten kauniisti vuotavat silmäni ja nenäni, tuo komein kaikista.. Väittäisin sen joko turvonneen noin kaksinkertaiseksi tai sitten kaikkien yllämainitut asiat luovat tyylikästä efektiä melko hervottoman kokoisesta kärsästä - joka toki on myös sukuni tunnusmerkki.

Joskus on vain niitä päiviä, kun sitä miettii, että äijällä täytyy olla mieletön mielikuvitus, kun se jaksaa ainakin esittää käyvänsä kuumana tällaiseen pöhöttyneeseen valaaseen.

Saiko raskaus teidänkin kasvonne hehkumaan kuin vähemmän kaunis kukkaketo? Mikä auttoi vai auttoiko mikään? Mitä suosittelisitte? Vinkatkaa mulle nyt jotain pliiiiss....

Klyyvarin seutu.

Tyttökatkeruus

Täällä on oltu kuuman perunan ja jännän äärellä viikkotolkulla, kun ollaan arvuuteltu Kakkosen sukupuolta. Oikeastaan kaikki muut paitsi tulevat isi ja äiti ovat olleet liikuttavan yksimielisiä siitä, kumman meille täytyy tulla. Koko rakenneultran ajan odotin, milloin se himputin kätilö kysyisi, että haluamme tietää sukupuolen. Sen sijaan hän totesi melko vihjaavasti näkevänsä kaiken mitä hänen täytyykin, jolloin minä hermostuneen näköistä isimiestä vilkaisten poksautin ilmoille sen polttavan kysymyksen: kumpi se on?!

Meidän tulevan perheenjäsenen sukupuolella ei periaatteessa ole mitään väliä ja silti se taas vaikuttaa niin moneen asiaan. Vaikka mulla ei ole mailimittarissa vielä neljännesvuosisataakaan täynnä, ollaan silti varsin ison päätöksen äärellä; nyt alkaa olla hetki päättää, mikä meidän lopullinen lapsilukumme tulee olemaan. Tyypillisessä onnellisessa suomalaisperheessähän on sekä tytär että poika, kaksi lasta on hyvä määrä jos kumpaakin sattuu olemaan yksi.

Silläkään ei periaatteessa ole mulle mitään väliä, sillä mä näen itseni varsin tyytyväisenä pienen pojan äitinä. Mulla ei ole ollut mitään röyhelömekkosyndroomaa, en ole kärsinyt pinkin värisestä kateudesta ja muutenkin mä olen koko elämäni ollut täydellisen surkea kaikissa tyttöjen jutuissa. Mun parhaat kaveritkin olivat poikia ennen. Puhumattakaan siitä, että mun oma mutsi feilasi kaikki äiti-tytär- jutut niin täysin, että just nyt mä liikun täysin omalla mukavuusalueellani edustaessani taloudessamme pimppivähemmistöä.

Silti mua vähän vitutti ja oikeastaan jopa loukkasi se, että muutama varsin läheinen ihminen sanoi, ettei minua voisi mitenkään kuvitella tytön äitinä. Mitä sitten, vaikka kiipeilen puihin, kerään ötököitä, painin, juoksen kilpaa ja rakennan hiekasta ja lumesta? Miksei tytön kanssa niin voisi tehdä niin? Mitä sitten vaikken pakkeloi, ostele vaatteita ja koristaudu kuin riikinkukko joka päivä? Miten se vaikuttaa minun kykyyni olla hyvä äiti pienelle tytölle? Mitä sitten vaikka mun kasvatusmetodeilla siitä tulisikin ehkä enemmän Peppi Pitkätossu kuin sievistelevä balleriina? Miksi mä en kelpaisi tytön äidiksi, miksi mua ei voisi kuvitella tytön äidiksi?

Tiedän, ettei noilla kommenteilla tarkoitettu mitään pahaa, mutta silti alkoi korpeamaan. Mä en ole yhtään vähemmän nainen, tyttö tai äiti, vaikken liikukaan hajuvesipilven sisällä ja saatan kulkea ties minkälaisissa tarkoituksenmukaisissa römppävaatteissa.

Kakkosellakin on pippeli, mitä odotinkin. En voi malttaa odottaa, että näen millainen velikultaparivaljakko Junnusta ja Kakkosesta tulee. Kieltämättä tuntuu myös aika helpolta tuleva, mullahan on jo yksi poika. Ei tule akkavaltaa milloinkaan tähän taloon, mutta ei se mua millään tavalla haittaa. Mua vain vituttaa se, että käytännöllisesti katsoen kaikki olivat oikeassa veikatessaan meille toista poikaa.

Ja mitä sitten noihin lapsilukuasioihin tulee, niin tehtiin se, missä me ollaan niin pirun hyviä: jätettiin päätös muutaman vuoden päähän muhimaan. Tyttöä voidaan vielä joskus yrittää, jos siltä tuntuu. Syvällä sisimmässäni vain luulen, ettei sitä enää koskaan edes yritetä. En siis saa koskaan selville, olisiko musta holhoamaan ja kasvattamaan myös tytärtä. Eikä saa kukaan muukaan.

Mutta kerran mä olen niin pirun hyvä poikien kanssa, niin aion kyllä nauttia joka hetkestä noiden viikareitteni kanssa.

Kun tutti läks

Nyt se sitten viimein on tapahtunut, ilkeä hiiren ryökäle kävi järsimässä Junnun tutin lunastuskuntoon. Eli toisin sanoen samalla kun Isimies operoi unituttia saksilla, minä vaivihkaisesti kuin James Bond hiivin ja piilotin varatutin. Sitten vain pyörittelimme päätämme tietämättöminä ja hämmästyneinä, kun hiirulaisen tekoset paljastuivat. Ovat nekin sitten katalia olentoja.

Yritimme tutista vierottautumista jo useampi kuukausi sitten pakonsanelemana. Minä puolisokea etsin talon ainoaa tuttia kuin norsua eikä salapoliisin lahjoistani ollut mitään hyötyä. Tuskanhikeä valuen laitoimme Junnun illalla nukkumaan, sormet ja varpaat kippuralla ja muutamia yleispäteviä rukouksia joka suuntaan lähetellen. Joku siihen rukoukseen vastasi, sillä kuuden kieppeillä aamulla onnistuin potkaisemaan keittiössä sitä perkeleen tuttia ja niin koko perhe sai parin tunnin aamu-unet alleen ennen uutta ja ihanaa päivää. Väsytti niin, että oli pakko antaa periksi, mutta kyllähän vitutti. Junnun aurinkoisin hymy ehkä eniten.

Odotukseni tutin kadottamisesta ja sitä seuraavista päivistä eivät siis olleet erityisen korkealla. Uskaltaisin nyt neljännen päivän jälkeen väittää, että hyvin pyyhkii mutta pyyhkikööt. Ensimmäinen yö meni liian hyvin, toinen päin helvettiä alusta loppuun ja kolmas meni varsin mallikkaasti.

Taustatietoina mainittakoon, että minkäänlaista unipulloa tai yömaitoa Junnu ei ole koskaan saanut sen jälkeen yösyötöt sanan varsinaisessa merkityksessä loppuivat. En edes muista milloin tuttipullo jäi pois - varmaan reilusti ennen 1v synttäreitä ja ihan huomaamatta. Tutti olikin sitten pojalle paljon tärkeämpi, mutta ennen vuoden ikää sain senkin rajattua pelkkään yökäyttöön. Välillä homma meinasi lipsua ihan huvitutteiluun päivänkin aikana, kun en kaikkia jemmoja aina löytänyt tai unohdin ottaa tutin pois sängystä.

Mä olen melko hysteerinen Junnun hammashuollon suhteen, joten tuttipullosta hyvissä ajoin eroon pääseminen oli tosi jees juttu ja otin jo vähän paineita tutistakin. Itsehän olen sitä tutinperkelettä lutkuttanut varmaankin liki neljävuotiaaksi, mutta en halunnut Junnulle samaa. Ja kun Kakkonenkin on tulossa ja aika käymässä vähiin, ei enää oikein muu auttanut kuin tarttua härkää sarvista ja poikaa tutista.

Olen aina pitänyt itseäni melko rentona äitityyppinä, mutta kuitenkin sellaisena joka pitää päänsä ja kestää ipanan raivarit ja koiranpentuilmeet. Suoraan sanoen mua vähän ärsyttävät lähipiirin curling-vanhemmat, jotka säikkyvät parivuotiaansa huutoa ja pyrkivät varmistamaan sen, ettei pieni piltti koe minkäänlaisia pettymyksiä tai rajoja. Tämän tuttiepisodin myötä pystyn hieman ymmärtämään heitä: vaatii tietynlaista luonteenlujuutta kestää jälkikasvunsa sydäntäsärkevät ulinat, kyyneleiset silmät ja syyttävänsurullinen katse. Puhumattakaan raivohuudosta ja sellaisesta ihmeellisestä kiljumisen ja korisemisen välimuodosta, joka sopisi paremmin vaikka teurastettavan vuohen suuhun.

Voittajafiilis .\../

Tämän postauksen teossa ei vahingoitettu lapsia millään tavalla huolimatta voimakkaista ääntelyistä ja protestoinneista. Postauksessa mainittu lapsi voi mitä parhaiten ja vaikuttaa jo täysin unohtaneen joskus omistaneensa tutti-nimisen objektin. Minkäänlaista psyykkistä haittaa ei myöskään vaikuta syntyneen yhtäkkisen tutinpoiston seurauksena ja keuhkot tuntuvat jopa vahvistuneen. Lisäksi hammaslääkäri tykkää.

Ruikutiruikuti miehestä

Päivän motto: Kun mikään ei ikinä ole hyvin.

Isimies on himassa muutaman viikon. Kaiken järjen mukaan ja ainakin noin teoriassa mun pitäisi olla onneni kukkuloilla. Junnu ainakin on. Se on jopa leppynyt mulle ja on monen kuukauden tauon jälkeen alkanut sanoa "äiti" eikä hoe vain isiä koko ajan. Lämmittäähän se mieltä. Ei ehkä olisi kannattanut valehdella sille, että mä aina tungen isin viikoksi puhelimeen.


Olen jo kai liiaksi oppinut olemaan viikkoleski ja osa-yh, sillä mua ärsyttää suunnattomasti niin kovin moni asia.

1) Isimiehellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä kodin asuttavana pitäminen pitää sisällään. Isimiehen ollessa reissussa, osoitan viikonloput aina mieltäni ja alan siivoamaan viikonlopun paskoja maanantaina. Nyt päätin, että noudatan rutiinejani ja joka päivä aamupalan jälkeen laitan asuntoa ojennukseen. Isimies makaa sohvalla ja ihmettelee, miksi akka huhkii rätti kädessä ympäriinsä. Toisaalta, mistä tuo voisikaan tietää. Ei se ole koskaan ollut viikkoa (krhm, itseasiassa edes kokonaista päivää) Junnun kanssa kahdestaan, joten mistä se voisi tietää, ettei ruoka valmistu itsestään, pyykit eivät loikkaa koneeseen itsestään eivätkä paskaiset astiat teleporttaa itseään astianpesukoneeseen.

2) Ne eivät ole koskaan kahdestaan. Junnu ja Isimies. Jaksan patistaa niitä olemaan kahdestaan koko ajan, mutta tajuan itsekin sen olevan silkkaa nillitystä. Isimies kyllä leikkii ja touhuaa kuin viimeistä päivää pojan kanssa, jos minä kävelen ulos ovesta. Minusta ne voisivat joskus kävellä kahdestaan ulos ovesta ja jättää mut olemaan rauhassa omassa kodissani. Olen viimeksi ollut yksin kotona, kun tein opinnäytetyötäni. Keväällä 2013. Isimies ei voi mennä kauppaan Junnun kanssa, koska se on niin hankalaa. Sellaista paikkaa taas ei ole, mihin mä en voisi mennä tai pääsisi Junnun kanssa.

3) Isimies ei ymmärrä ulkoilun päälle. Minä jumittaudun sisälle mielenosoituksellisesti, koska olen niin vittumainen luonteeltani, etten varmasti jätä Isimies löhöämään sohvalle ja lähde pojan kanssa potkimaan ulos palloa. Luulen, että Isimieskin ymmärtää ulkoilun merkityksen siinä vaiheessa, kun Junnu vetelee Hämähäkkimiehen ottein menemään pitkin seiniä ja verhoja, eikä muutu tyytyväiseksi millään.

4) Vetovastuu on aina mulla. Mä reagoin satunnaisiin yöheräilyihin, mä herään aamulla pojan kiekumiseen, kun taas Isimies kääntää kylkeä ja odottaa kahvin valmistumista ennen kuin nousee 45 minuuttia myöhemmin. Eikä se reagoi mihinkään muuhunkaan oma-aloitteisesti. Junnu ei saisi varmaan ruokaa kuin kerran päivässä, ellen huomauttaisi ruoka-ajoista. Ja vaipoista. Käskisi sitä reagoimaan itkuun. Öbaut vuosi sitten se kuulemma johtui siitä, etten antanut Isimiehelle tilaa olla isä, vaan ryntäsin aina itse hätiin. Sehän johtui aivan täysin Isimiehen reagointinopeudesta, joka puolestaan on maakilpikonnan luokkaa. Nyt vaikka odotan ja odotan, että Isimies reagoisi, sitä ei tapahdu ellen sano asiasta kolmea kertaa tai mene itse hätiin. Tilaa on kyllä siis annettu.

5) Isimies ilmoittaa, että hänellä on menoa ja katoaa ulos ovesta. Monesti se käy vain tappamassa aikaa ja juomassa kahvia tai ajelee muuten vain. Mä yritin lähteä yksin kirjastoon ja tein sitäkin lähtöä kolme viikkoa, ennen kuin pääsin tunniksi yksin ulos. Silloinkin kysyin jo hyvissä ajoin: "Voinko mennä, voitko olla Junnun kanssa?" Ei kukaan kysy multa, voisinko mä olla Junnun kanssa. Tavallaan ymmärrän sen, Isimies on duunissa kodin ulkopuolella ja tuo leivän pöytään ja mä taas olen se joka hoitaa lapsen ja kodin. Mut sitten kun se on useamman viikon vaan kotona, niin voisko se tulla tänne samalle viivalle mun kanssa? Voisko?

6) Koska Isimies hengaa nyt kotona, on se Kakkosen syntyessä kesällä tasan viikon kotona. Hirvittää jo hieman valmiiksi.

Ja joo, vaikka täällä nyt avaudunkin jotakuinkin norsunkokoinen elin otsassani, uskokaa tai älkää, niin meidän liitto on ihan oikeasti onnellinen, Isimies ei ole täydellinen kusipää (itseasiassa se on erittäin epätäydellinen sellainen) ja sekin oikeasti on varsin huomioonottava kumppani. Meidän elämäntilanne ei vain ole millaan tavalla optimi, viikonlopuille kasaantuu liikaa tehtävää, odotuksia ja paineita. Eikä me olla kovin hyviä tällaisissa normaaleissa tilanteissa. Hienona asiana mä pidän sitä, että me ollaan, jos mahdollista, opittu toisistamme taas lisää, opittu antamaan toisille tilaa, puhumaan ja ilmaisemaan tunteitamme.

Esimerkiksi eilen mä kilahdin ja kävelin ulos ovesta. En ollut kauaa, sillä ei mulla ollut asiaa mihinkään. Ja ulkona oli kylmä.

Osuutensa tähän suureen "kurjuuteeni" on varmaankin myös raskaushormoneilla. Ne ovat syöneet hermoni ja aiheuttavat totaalisia hermojenmenetyksiä sekä raivokohtauksia. Ja läskien piti muka olla lepposia, mä ainakin olen kuin perseraiskattu merileijona - en suosittele tulemaan kovin lähelle.

Ihanaa olla perheellinen!

Mun elämäntehtäväni on aivan varmasti yrittää repiä tätä vitun äitiyttä ja perheellisyyttä ympäröivä hattaraharso pillunpäreiksi, sillä ainakin se saa repeämään liitoksista nopeammin kuin valo liikkuu. Kai mä sitten olen jotenkin tulenpalavasti rakastunut (inho)realismiin, että kaikki ylenpalttinen juhlava romanttinen lässytys saa mun oksennusrefleksin toimimaan välittömästi.

Selaillessani kaiken pahan alkua ja juurta, eli naamakirjaa, törmäsin muutaman tutun äidin keskusteluun. Viisi reilusti parikymppistä mammaa kilvan hehkutti, kuinka nyt perheellistymisen myötä he ovat oppineet nauttimaan hiljaisuudesta, auringonlaskuista- ja nousuista, perheaamupaloista, yhdessäolosta, lapsestaan ja pistäneet koko pikkuporvarillisen ajatusmaailmansa uusiksi. Enää he eivät kuulemma pysty keksimään kamalampaa kohtaloa, kuin notkua pilkun aikaan paikallisen räkälän tiskillä tai pimppirallin ajaminen ja turhanpäiväinen kaljoittelu. Kaikki oli niin ihanaa, idyllistä, luonto oli kaunis, perhe ihana ja niin edelleen. Sitä hirveää nuoruuden rilluttelua ja teinivuosia ei kellään todellakaan enää ole ikävä.

Muuten hyvä, mä tunnen jokaisen noista mammoista ihan oikeasta elämästä ja mä olen todistanut kuinka jokainen niistä on todellakin osannut sitä häppändeerusta joskus ottaa. Joku on saanut kamalia kilareita ja yrittänyt tappaa itsensä, toinen on yrittänyt tappaa jonkun muun, joku pistää asunnon uusiksi, kuka lie on sammunut ilman housuja sopimattomiin paikkoihin ja niin edelleen. Ja sitten ne väittävät, että kaikki on nyt niin vitun ihanaa. Pari on vieläkin ihan hermokimppuja ja huutavat kersoilleen ja miehilleen milloin mistäkin.

Mä en ainakaan pysty pokkana väittämään, että mielummin siivoaisin Junnun paskoja lattialta tai hinkkaisin värikynien jälkiä kaapistojen kyljistä kuin istuisin baaritiskillä ja kaataisin tequilaa kaksin käsin kurkkuuni. Voitteko te? Sellainen, joka ennen lapsia on tykännyt juhlia ja rellestää, voiko sellainen pokkana väittää että päivästä toiseen toistuvat hemmetin tympeät rutiinit ja sosiaalisten piirien pieneneminen väkisinkin ovat aina positiivisia asioita?

Saako perheellisyys todellakin muuttumaan niin paljon, että alkaa arvostaa aamuauringon kimmellystä aivan toisin kuin ennen? Pihan oravienkin kauneus alkaa lumota aivan toisella lailla, puhumattakaan sitten siitä kuinka absoluuttisen ihanaa on aamulla herätä siihen, että yksi pieni jalka on kaivautunut kylkiluiden väliin ja yksi pieni sormi on kaivautunut silmään / nenään / korvaan ja selkä on täysin krampissa. Vittu, kyllä se Masa vaan tiesi tuumatessaan, että elämä on laiffii. Ja mikä parasta, kun tulee äidiksi, se on sitä ihanaa laiffia ilmeisesti 24/7.

Totta helvetissä se arvomaailma muuttuu penskan myötä, idiootit! Pakkohan sen on muuttua, koska koko se oma pikkuinen elämä menee sekaisin ja nurin, eikä mikään ole entisellään. Eihän siinä voi ykskään mammakaan pysyä entisellään, koska se aiheuttaisi suurta epätyytyväisyyttä aiheuttavan ristiriidan oman henkilökohtaisen pikkuelämän ja omien arvostuksenkohteiden välille. Jos haluat olla itsekeskeinen juoppo sinkku ja sä arvostat sellaista, sun on helvetin vaikea elää tyytyväisenä kotiäidin uhrautuvaa elämää. Kukaan ei kestä sellaista epätyytyväisyyttä ikuisesti. Joten, tietenkin se elämänkatsanto muuttuu - radikaalisti ja pysyvästi. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mitä sitten taas siihen tulee, että tuoko se lapsi auvoa ja onnea elämään 24/7, niin sehän on silkkaa paskapuhetta, jolla yritetään peittää oma epävarmuus, oma vitutus haikeudesta entiseen elämään ja oma epävarmuus siitä, oliko se jälkikasvun hankkiminen niin järkevää sitten kuitenkaan. Eihän se kumppaninkaan kanssa eläminen ole pelkkää vaahtokarkkeja ja sampanjaa koko ajan ja vauva kuitenkin kuolaa, paskantaa ja kusee alleen, sotkee kaiken ja päästää ensimmäiset pari vuotta suustaan pelkkää vaikeasti tulkittavaa älämölöä ja vie kaiken ajan, sotkee kuin päätön apina ja käy hermoille. Joka muuta väittää, syyllistyy mun mielestä lähes poikkeuksetta itsepetokseen ja pöhöttyneeseen egon nostatukseen.

Mä en vaihtaisi perhettäni mihinkään, rakastan lastani yli kaiken ja olen onnellinen kaikesta uudesta, mitä perheellistymisen myötä olen elämääni saanut. Silti mä joskus mielummin ottaisin sen tequilan kaatokännissä pilkun aikaan ja seuraavan päivän krapulan railakkaan illan päätteeksi, kuin heräisin taas yhteen normiaamuun, jolloin kaikki menee vituiksi.

Ehkä mä vaan uskallan sanoa sen, että joskus perhellisyys on armotonta paskaa ja kuraa - niin kuin mikä tahansa muukin elämäntyyli. Se ei vähennä mun, mun parisuhteen eikä mun lapsen arvoa millään tavalla, mutta totuus se on. Ei sinkkuilu, bilettäminen, opiskeleminen tai uraputkikaan ole überihanaa 24/7. Ja mä en todellakaan ole tavannut sellaista lasta tai miestä, joka olisi überihana 24/7 - olen vain kuullut huhupuheita ja urbaanilegendoja naamakirjassa sellaisista.

Vai oonko mä ainoa, jonka mielestä perhe-elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja ihanista luontohetkistä ja oikeista arvoista nauttimista jatkuvalla syötöllä?

Screw you cosmo, heippa kaksplus

Mä en tiedä mikä piru muhun iski lehtihyllyllä. Mä kai ajattelin wanhojen aikojen kunniaksi palkita itseni puputtamalla tummaa suklaata ja lukea samalla Cosmopolitania. Vähän hömppää ja omaa aikaa, ehkä jokunen hyvä kauneustärppi tai tukkaniksi, ah ihanaa..

Voi paskanmarjat mä sanon.

Joo, luin mä sen kannesta kanteen. Sen jälkeen mun verenpaine oli sitä luokkaa, että koko lehden lukemisen alkuperäinen idea oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ensinnäkin, se Alexander what-ever-skårsgärsgörden oli taas ollut pakko mainita. Ihan taatusti sitä hehkutettiin jo silloin, kun viimeksi olen Cosmoa lukenut. Ja siitä kuitenkin on aikaa.

Ja sitten toinen juttu. Mä en ole joutoaikaan hukkuva keskivertoa parempituloisempi sinkku Helsingin ydinkeskustasta, joten tossa vitun lehdessä ei ole mulle mitään. Enkä mä enää myös haluaisikaan olla. Mä suorastaan raivostuin, suutuin ja mustaksi muutuin siitä, että mulle yritettiin useamman kymmenen sivun voimalla myydä jotain wnb- Carrie- lifestyleä.

Kolme jenkkeihin ja vieläpä siis Cäliförniään eksynyttä naista esitetään uskomattoman kadehdittavina ja suorastaan jumalallisina naisina. Ihan kuin keskiverrolla Cosmon lukijalla koskaan olisi varaa tai mahdollisuuksia sellaiseen, mutta ilmeisesti kyseistä elämää pitäisi ainakin haluta ja kadehtia. Ovatko kaikki naiset sadomasokisteja?

Ja joo, ne meikkaus- ja hiusjutskut. Olihan siellä jotain niitä, mutta sitten kun taas palataan tälle Planet Mamalle ja lyödään ne omat ja somat turvonneet lättäjalat tiukasti maankamaralle, niin missä helvetin välissä sitä muka vääntelisi monimutkaisia nutturoita ja lotraisi naamaansa kolme kiloa pakkelia, jotta saisi poskipäät suorastaan ponnahtamaan esiin?

Mun joka-aamuinen missioni on saada päälleni siistit ja asialliset (mutta funktionaaliset) vaatteet, kesyttää päässäni oleva harakanpesä ja saada se siistille söhkyränutturalle tai poninhännälle. Ja pestä hampaat. Tadaa!

 Joten ilmeisesti en sitten ollutkaan vailla niitä meikkitärppejä, vaikka niin luulinkin.

Pistän raskaushormonien piikkiin, että avauduin aiheesta isimiehellekin. Tein selväksi, miksi olin mielestäni ostanut 98 sivua paskaa ja raivosin, että seuraavan kerran kun isimies näkee mut kourimassa Cosmoa, niin se saa läpsäyttää mua ja käskeä ostamaan niiden sijaan ihan suosiolla vaikka Kaksplussan tai Vauvan.

Vielä enemmän rupesi vituttamaan, kun tajusin hassanneeni rahaa moiseen. Mä olen pihi pikkunilkki, mä luen uutiset ilmaiseksi verkosta; mä luen itseasiassa kaiken ilmaiseksi verkosta sen sijaan, että ostaisin mitään lehtiä. Ihan sama haluanko treenivinkkejä, ruokareseptejä, neuleohjeita tai lukea jotain totaalihöttöä. Paikallislehdenkin luen aina vanhempieni luona - ilmaiseksi tietenkin. Ja nyt mä jumalauta ostin sitten, joskin puoleen hintaan, jotain noin joutavaa.

Kyse ei ole siitä, etteikö Cosmon ostava ihminen voisi olettaa ja tietää ostavansa joutavaa lätinää, vaan siitä ettei moinen hömppä enää suo hetken rentoutumista vaan tekee mun päästäni räjähtämispistettä lähestyvän painekattilan. Mä jo viime postauksessa mainitsin orastavan identiteettikriisin ja se näyttää yhä voimistuvan. Joko mulle on kasvanut aivot (.. joopa joo) tai sitten mä todellakin olen muuttunut

Meitsi hoitaa!

Hämmennyin tänään. Mulla oli tämän päivän pieni vieras, kun eräs ystäväni toi mukulansa mulle hoitoon pakollisten menojensa takia. Vilskettä ja vipinää riitti, kun Junnu ja lainaipana pistivät hippulat vinkumaan. En mä siitä pienestä vieraasta hämmentynyt, vaan siitä, että tajusin täysijärkisen ihmisen luottaneen jälkikasvunsa kokonaiseksi päiväksi mun hoitoon.

Sitten mun lähimuisti rupesi tekemään yhteistyötä pitkäkestoisen muistin kanssa, ja lampun syttyessä vinttikerroksiini, tajusin samaan syssyyn, että jo useampi ihminen on luottanut jälkikasvunsa mun hoitooni tässä parin vuoden aikana. Toiset jopa toistuvasti.

Mullahan ei ollut ennen Junnua mitään kokemusta lastenhoitamisesta. Ei kuulunut harrastuksiin. Sitä paitsi, yksikään täysjärkinen lapsiaan aidosti rakastava vanhempi ei olisi edes villeimmissä unelmissakaan kuvitellut mua huolehtimaan lapsistaan. Mä en saanut tuparilahjaksi edes kaktusta, mikä kertoo varmaan mun elossapitokyvyistä jo jonkin verran. Tai ainakin siitä, paljonko niihin luotettiin yleisellä tasolla kaveripiirissä.

Ja totuuden nimissä, ruukkukasvin hankkiminen olisi tuonut mulle välittömästi heitteillejättösyytteen, puhumattakaan sitten jos olisin jonkin mielenhäiriön kourissa hankkinut gerbiilin tai jotain muuta karvaista.

Tänään suoritetun pikaisen laskennan mukaan olen hoitanut/vahtinut viiden eri perheen tenavia, ikähaitarilla 6kk - 14 vuotta Junnun syntymän jälkeen. Seitsemän eri tenavaa on jätetty hoteisiini! Kelatkaa oikeasti, mulle - siis mulle - on sälytetty toisinaan tilapäinen vastuu seitsemästä eri tenavasta Junnun lisäksi. Mikä kunnianosoitus! Ja mikä ehkä vielä pikkusen siistimpää, mä olen pitänyt ne kaikki elossa ja ehjinä siihen asti, että ne ovat palautuneet oikeille omistajilleen. Ettette nyt luule mun mopon keulivan liikaa tai luule, että oon alkanut tekemään hämäräbisnestä laittomalla päivähoitopaikalla: eivät ne kaikki kuitenkaan meillä yhtäaikaa ole olleet. Sehän ei olisi ollut lasten hoitamista, vaan sirkustirehtöörinä toimimista.

Pakkohan tässä on suoda muutama ajatus sille, kuinka paljon ihmisenä olen muuttunut viimeisten parin vuoden aikana. En ole koskaan ollut järkijättö tai selkärangaton, vastuuntunnoton tai muutoin ääliö, mutta ei musta olisi ollut lapsia vahtimaan. Lapset olivat pelottavia ja mystisiä, varsinkin sellaiset tahmaiset kääpiöt, jotka eivät osanneet vielä juurikaan sivistyneesti keskustellen kommunikoida. Mun ainoa kontakti alaikäisiin olivat muutamat tutut karvan alle täysi-ikäiset, jotka vinkuivat hakemaan kaljaa ja ilmestyivät samoihin kemuihin. Kokemus alalta siis puuttui tyystin.

Ja kun miettii mua persoonana, sellainen eiliseltä keskikaljasta löyhkäävä, aavistuksen pikkulauantain jälkeistä morkkista poteva opiskelijaplanttu mielenkiintoisine kaveripiireineen ei oikein ole mikään lapsenvahdin perikuva. Mutta nykyäänhän mä olen pullantuoksuinen kotiäiti, joka ei tunne muita kuin kaltaisiaan perheellisiä ja kunnollisia ihmisiä.

Tämän postaus ei kerro siitä, kuinka mulle olisi noussut kusi päähän ihmisten luottamuksesta. Se kertoo enemmänkin suuresta hämmennyksestä ja orastavasta identiteettikriisistä.

xoxoxo,

Samantha the Supernanny!

Ahneen paskanen loppu

Tänään päätin olla kaikkien satukirjojen, blogien, lehtijuttujen ja mielikuvien supermutsi ja olla tehokas kodinhengetär soppakauha toisessa kourassa ja pölyrätti toisessa. Kannatti muuten ihan vitusti.

Heräsin ennen Junnua (!!!.. wtf?) ja aloitin siivoamalla olohuoneen leluhelvetin takaisin omistajansa omaan huoneeseen. Sitten pyöräytin aamupalan, pistin ipanan valmiiksi päivää varten, puin päälleni Teräsmiehen viitan, ulkoistin laiskamadon itsestäni ja pistin hösseliksi.

Aamupäivästä hinkkasin keittiötä ja leivoin. Pyöräytin vierasvaraksi jonkinmoisen kakkuhärdellin, jonka alkuperäistä ohjetta modifioin leipomustarvikkeitteni puutteellisuuden takia ja onnistuin silti täysin. Vähän nousi tämän akan rinta rottingille, kun taidonnäytteestäni ei tullutkaan pienen improvisoinnin seurauksena täysi pannukakku. Jatkoin tätä onnistunutta jauhopeukalointiani ja loihdin vielä Junnun suosikkisämpylöitä, jotka nekin nousivat ja ruskistuivat kauniisti. Alkoi sitä rottinkia olemaan jo yhden terassakaluston tykötarpeiksi.

Sitten olikin pienen hiukopalan aika, sen jälkeen pistin Junnun nukkumaan ja jatkoin keittiön hinkkaamista. Ja tein ruoan ja kerrankin tein niin sairaan hyvää ruokaa, että päikkäreiden jälkeen lapsukaisenikin söi tyytyväisenä ja mä jouduin käydä santsikierroksella. Lisää rottinkia. Sitten raivasin taas keittiötä ja hieman muutakin kämppää ja sitten päätin irvistellä pakkasukolle ja painella pihalle potkimaan Junnun kanssa palloa. Jumalattomien ähinöiden ja hikikarpaloiden jälkeen pääsimme ulos raikkaan kirpeään ulkoilmaan. Tätä lystiä kesti lähes tunnin ajan, kunnes Junnun käsittämätön, täysin kuin salama kirkkaalta taivaalta tullut kiukkukohtaus naapurin ikkunan alla päätti ulkoiloittelumme.

Palasin sisään, ripustin pyykit. Onhan astianpesukone huutanut tänään kaksi tai kolme kertaa ja pyykkiäkin olen sutjakasti pyöräyttänyt neljä koneellista. Nyt multa loppui kaikki pestävä - kerrankin. Sen jälkeen pyyhin pölyt kaikkialta, pesin ikkunoista pienen tahmakäpälän tassunkuvat, pyyhin ovet ja pyyhin ja imuroin listat ja imuroin kaikkialta.

Tämän jälkeen siirryin viettämään laatuaikaa Junnun kanssa, luimme kirjoja ja opettelimme puhumaan, leikimme hippaa ja Junnu esitteli taitojaan. Hän on oppinut pyörimään päänsä sekaisin, minkä jälkeen on tosi hauskaa kikatellen puolivahingossa kaatua lattialle heitettyjen sohvatyynyjen päälle. Loistavaa ajanvietettä muutoinkin käsittämättömän tapaturma-alttiille pojalleni, jolla on jo valmiiksi mustasilmä muistona vaatekaapin hyökkäyksestä. Mä niin peukutan tätä.

Sitten iskivät migreenin näköhäiriöt strategisesti 45 minuuttia ennen Junnun nukkumaanmenoaikaa, sitten alkoi närästää ja huipata. Nyt kun Junnu nukkuu ja mulla olisi aikaa jatkaa reippailua tai olla itseni kanssa, ihana ystäväni rannekanavaoireyhtymä ilmoitti jälleen itsestään. Viime raskaudesta puolet meni ilman täydellistä tuntoa oikeassa kädessä, nyt vasen kämmen ilmoitteli samoja tuntemuksia. On niin pirun mukava olo, etten oikeastaan tiedä, miten päin tästä nauttisin.

Mitä tästä otimme? Kiittämättömyys on maailman palkka ja ahneella on paskainen loppu. Saas nähdä miten mun huomenna käy, vielä pitäisi lattiat pestä, verhot silittää ja ripustaa. Tänään ei enää jostain syystä huvita.

Safety first

Mun silmille on nyt pienen ajan sisällä hyppinyt mainoksia vakuutuksista, turvaistuimista, erilaisista turvatuotteista, keskusteluita ja bloggauksia lasten turvallisuudesta. Ja arvatkaas mitä? Mua haukotuttaa samaa tahtia kun nerokkaiden liikemiesten kassakoneet sanovat tsi-tsing!

Kuten jo edesmenneessä blogissani naureskelin, en tiedä huvittavimpia vekottimia kuin konttauskypärät ja lasten talutushihnat. Kyllä mun ipana on mun ipana, eikä mikään puudeli. Jos mä en jaksa juosta vilkkaan ja ilkikurisen taaperon perässä silmät takaraivossa, vika on mun eikä sitä mikään helvetin kelatalutin muuksi muuta. Ja se kypärä, no..

Ei sillä, ettenkö olisi itse silmät kiiluen tutkinut erilaisten nettikauppojen tarjontaa ja listannut kuinka tarvitsemme tuen, jolla pultataan taulutelkkari seinään; erilaisia kaappi-, ovi-, laatikko-, ja pistorasiklipsejä / pinnejä / suojavälineitä; liukuesteitä; hellasuojuksen; kaappien seinään kiinnityssysteemeitä, viisi erilaista turvaistuinta jajajjaja..

Meillä ei ole mitään noista. Ostimme pistorasiasuojia, mutta ne olivat vääränlaisia. Kaksi dvd-hyllykköä on pultattu seinään, koska ne olisi voinut aikuinenkin huolimattomuuksissaan kaataa. Laatikoita ja kaappeja oli aikansa viritelty huiveilla, teipeillä ja hiuspompuloilla (joka mutsin mcgyver-välineet!) kiinni, mutta suurimmasta osasta näitäkin turvatoimenpiteitä on luovuttu. Ja luovuttu nimenomaan siksi, että ne muuttuivat täysin hyödyttömiksi. Hellan nupit ovat toistaiseksi irroitettu, mutta pian nekin paikoilleen laitetaan. Turvaistuin on jokumikälie, ulkonäkö ja Junnun sopivuus istuimeen nähden ratkaisivat (sekä hinta).

Junnulla on ollut lukemattomia pikkukolareita ovenpielien, huonekalujen ja maankamaran kanssa. Rupia, kuhmuja ja mustelmia on nähty meillä naapurustonkin muksujen tarpeiksi asti, mutta en silti kadu valintojamme tai koe itseäni mitenkään keskimääräistä paskemmaksi mutsiksi. "Se on siitä kohtaa vahvempi", sanoi Junnun isomummokin kun tuli pieni pipi. Täytyy sanoa, että mun on pakko kompata aivan täysillä.

Mulla on varmaan jotenkin hitaat refleksi ja niin paska reagointikyky, ettei musta koskaan edes olisi supermutsiksi. Mä olen ottanut muutaman uskomattoman kopin, kun Junnu on leikkinyt jonkinlaista kamikazekandidaattia, mutta helvetin monta kertaa useammin mä olen ollut auttamattomasti myöhässä ja päätynyt vain puhaltamaan pipiin. Tänään puhalsin pyllyyn, johon tuli naarmu kun herra lasketteli perse edeltä alas puiselta kenkätelineeltä. Siinä kyllä mietin, että tätä sen äitiyden todella täytyy olla, kun pokerinaamalla puhaltelin toisen kankkuun parantavia hönkäyksiäni.

Mulla ei ollut vielä edes pienoisintakaan haisua lisääntymisestä, kun kuulin tai luin jutun siitä, kuinka nykyisin löytyy jo lapsia, jotka eivät osaa kaatua, kävellä epätasaisessa maastossa tai eivät osaa tehdä kuperkeikkaa. Ajattelin jo silloin, että voi jumalauta. Nyt mä olen jopa oikeasti päässyt sivusta näkemään vilahduksia siitä, kuinka kasvatetaan lapsi, joka ei uskalla liikkua lainkaan. Olen aivan aikuisten oikeesti päättänyt, että meillä ei käy niin. Mulla ei ole mahiksia rakentaa koulumittaista temppuilurataa puolapuineen kämppään, mutta Junnu on onneksi ratkaissut tämän ongelman rakentamalla itse omat temppuratansa.

Tästäkin oli pakko avautua, koska jouduin taas hämmentymään siitä, kuinka paska mutsi olenkaan. Mulla ei ole mieletöntä menettämisen pelkoa, vaikka Junnu onkin rakkainta maan päällä, sillä kaikkien täytyy saada elää - taaperoidenkin. Mun kunniatehtäväni ei ole ehtiä aina ottamaan kiinni kun Junnu hoippuroi apinaleikkiensä päätteeksi, vaan koen enemmän ylpeyttä siitä, että ennen täysin vaillinaisella avaruudellisella hahmottamiskyvyllä varustettu tyhmänrohkea vaahtosammutin on muuttunut taitavammaksi ja pelottomammaksi vuorikiipeilijäksi.

Kun erään kaverin luona usein lämmitetään leivinuunia, Junnua varoitellaan aina koskemasta siihen tai sen luukkuun. Tiedättekö mitä tämä paska mutsi teki? Tuumasin, että koskekoot kerran, niin ei taatusti koske toiste. Noh, ei se ole vieläkään siihen koskenut, joten näppien kärähtämiseltä on toistaiseksi vältytty. Joskus vain on erehdyttävä, että voisi oppia.

Sukupuolianarkisti

Hihheijaa, seurattuani aikani sivusta FB:n suosituimmassa äitiryhmässä keskustelua sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, aloin tuntea itseni melkoiseksi pioneeriksi ja suorastaan anarkistiksi. Ja mä olen sentään ollut aina tiukasti vastaan kaikenlaista hörhöilyä ja erilaisten oppien nimeen vannomista.

Keskustelu virisi kun sukupuolisensitiivisyyttä kokeillut päiväkoti rikkoi uutiskynnyksen. Wikipediaa lainatakseni "Suomessa sukupuolisensitiivisen kasvatuksen mukaista tasa-arvopedagogiikkaa on toteutettu kokeiluhankkeina muutamissa päiväkodeissa vuodesta 2007 lähtien".

En voi muuta kuin ihmetellä ihmisten kykyä olla ymmärtämättä lukemaansa ja toisaalta taas kyvykkyyttä ymmärtää kärjistetysti ja lietsoa suorastaan hysteriaa. Vielä ihan niin pitkälle ei kuitenkaan päiväkodeissa ole menty, että lasten sukupuoli yritettäisiin neutralisoida :D Sukupuolisensitiivisyyshän ei tarkoita sitä, että muututaan surullisenkuuluisiksi ruu-olennoiksi ja lakataan olemasta äitejä ja isejä, tyttöjä ja poikia.

Luulin taas olevani hajutonta ja mautonta keskitien tavistallaajamassaa ajatuksineni. En ole ymmärtänytkään, kuinka kuuma peruna lasten sukupuolikasvatus on. Aivan kuin suurimman osan mielestä siinä ei ole kuin kaksi ääripäätä: joko lapsista kasvatetaan sukupuolettomia homoja tai sitten neitejä ja äijiä.

Ihan vittu oikeesti, pää pois perseestä ja kello takaisin kakstuhattaluvulle.

Mun sisällä on kai aina asunut pieni vimmainen feministi tai vastaava tasa-arvomeuhkaaja, sillä mun mielestä sukupuoli ei estä ihmistä olemasta mitään. Mä kihisen vieläkin raivosta, kun ajattelen sitä etten saanut teininä opetella rassaamaan moottorivehkeitä ja käsittelemään aseita, koska olin tyttö. Sellainen tyttö, jota rälläköiminen ja mutterointi olisi kiinnostanut aivan pirusti. Vannoin jo teininä, etten ota miestä joka ei omia kalsareitaan osaa pestä eikä auta "akkojen" hommissa. Enkä ottanutkaan.

On aika surkuhupaisaa, että aikuisena naiset (sekä miehet) huutavat tasa-arvoa, mutta kun sitä aletaan tarjoilla jo taapero- ja leikki-iässä ihan aikuisten oikeesti, kyseessä onkin koko seksuaali-identiteettiä ja mielenterveyttä uhkaava vaarallinen hömpötys.

Mä en tiedä, miten Junnun tulee käymään. Sillä nimittäin on mollamaija ja helvetillinen armeija toistaan söpömpiä pehmoleluja eikä sillä raukalla ole vielä yhtään poikapuolista leikkikaveria. Kaveripiiriin sikiää pelkkiä tyttöjä. Junnu rakastaa auttaa mua kaikissa kotiaskareissa ja olen vakaasti päättänyt ostaa leikkikeittiön ja -imurin meille. Junnun isimies taas kasvattaa pojasta äijää, joka tietää miten dumpperia ajetaan ja poika onkin aivan hulluina kaikkiin moottorivehkeisiin alkaen mönkijöistä ja mopoista, päättyen kaivinkoneisiin ja rekkoihin. Jos meidän pikkukakkonen on pimpillä varustettu yksilö, en yhtään ihmettelisi vaikka se puolestaan kaahailisi leluautoilla ja leikkisi kaivinkonekuskia.

Isimiehen mielestä Junnulle ei barbia ostettaisi, vaikka se isompana sellaista mankuisi hampaat irvessä - mulle taas on justiinsa se ja sama. Tässä tyttölapsien kanssa puuhatessa on tullut huomanneeksi, ettei niillä tyttöjen ja poikien leluilla ole juurikaan eroja, elleivät vanhemmat niitä itse halua korostaa. Olen kuitenkin tässä seurannut sivusta, kuinka jäyhä pohjalaisäijä on kasvanut pussailevaksi ja helliväksi isäksi, vaikka ensin olikin sitä mieltä, etteivät pojat pussaile. Ehkä se vielä joskus sortuu tyttöjen lelunkin ostamaan.

Joku oli sitä mieltä, että toivottavasti hänen lapsensa ei koskaan joudu päiväkotiin, jossa moinen sekopäinen kokeilu on käytössä. Mä taas melkein toivoisin, että Junnu pääsisi sellaiseen. Pojat on poikii ja tytöt tyttöjä, pippelit pippeleitä ja pimpit pimppejä eivätkä sukupuolisidonnaiset taipuvuudet tai ominaisuudet mihinkään katoa.

Mutta enää akat ei oo akkoja siellä hellan ja nyrkin välissä eikä maailma oo enää vain miesten. Miehilläkin on oikeus olla niin halutessaan herkkiä ja itkeä, sisustaa kotia, laittaa ruokaa ja tehdä kaikkea sitä mitä naisetkin ovat etuoikeutettuja tekemään - tai sitten ne saavat olla äijiä ja raapia kassejaan formuloita katsellessa. Naisilla on oikeus olla raisuja, ajaa autolla, vaihtaa itse talvirenkaansa ja nostaa puntteja - tai sitten olla pinkkejä prinsessoita, joiden päivän pilaa katkennut kynsi.

Ne ovat niitä henkilökohtaisia valintoja, mutta kaikilla pitäisi olla samat lähtökohdat ja vapaus olla mitä ikinä haluavat, olivat sitten tyttöjä tahi poikia.

Stereotypiat romukoppaan - tarhan pojat mekoissa, tytöt leikkivät autoilla
Pilottipäiväkodissa muhii sukupuolivallankumous

Kriisivalas

Kun muut heiluvat sauvojen kanssa hikilenkeillä, pumppaavat rautaa ja mittailevat kadotettavia senttejä, mä kiroan ja manaan joka helvetin aamu kuin rommipullonsa kadottanut merimies vaatekaapin edessä.

Tiedän kyllä olevani raskaana, mutta silti mun tekisi mieli ottaa pikku raivarit vessassa ja paiskoa puntari pillunpäreiksi ja sen jälkeen maanisesti hihitellen saksia kaikki vaatteeni matonkuteiksi. Olen lihonut diagnoosin saamisesta saakka alle kolme kiloa, mitä pidän melko huikeana saavutuksena kun ottaa huomioon juuri ohitse madelleet pyhäpäivät possunpakaroineen ja muine syntisine houkutuksineen, mutta silti kaapissa olevat vaatteeni mystisesti vain kutistuvat jatkuvasti.

Vihaan shoppailua ja viime raskauden aikana kieltäydyin henkeen ja vereen asti ostamasta muuten kuin äärimmäisen pakon edessä muutamat äitiyshousut, koska en viitsinyt aivan Aku Ankkanakaan kulkea. Nyt raivostuksissani painelin erään halparättiketjun sivuille ja klikkailin pää punaisena suuria äitiysvaatteita ostoskoriin. Perkele, ihan yhtä voin tehdä oloni mukavaksi..

Jälleen kerran ihmiskehon ailahtelevaisuus ja ihmeellisyys ovat lyöneet mut täysin ällikällä. Mulla ei ole mitään käryä, millä raskausviikolla olen (rupes hävettämään ja tarkistin, rv 16 tjsp) mutta mulla on jo niin hervoton maha, että olen nähnyt vastaavalaisilla ihmisten jo menneen synnyttämäänkin.

Se vain yhtäkkiä levahti eteenpäin. Suorastaan hyökkäsi. Eikä sitä voi vetää sisäänpäin, eikä enää naamioida edes vaatteilla pieneksi sieväksi ihrakertymäksi. Sormeni ovat suolan välttelystä ja veden lipittämisestä huolimatta kuin hookoon blööt ja perseeni roikkuu hyllyen nipinnapin polvitaipeen yläpuolella - tai siltä ainakin tuntuu.

Alkuraskaus on mulle aina raskasta aikaa. Friikkaan aina aivan hulluna siitä, että orastava kumpu pysyy piilossa sillä en halua kertoa kenellekään olevani raskaana ja samalla haluan piilottaa kyseisen jumppapallon puolikkaan, ettei kukaan myöskään vainkaan missään tapauksessa ikinä luulisi minun lihoneen. Junnua odottaessani ihmiset puhuivat minun syöneen itseni tankkeriksi (mikä tosin osittain piti kutinsa..) ja sehän se vasta vituttikin.

Toisaalta taas mun mielestä raskaus on mun oma yksityisasiani. Enhän mä kertoisi peräpukamista tai hiivatulehduksestakaan kaikille, mutta raskaudesta suorastaan pitää toitottaa kaikille. Tai se toitottaa viimeistään itse itsestään siinä vaiheessa, kun nurkan takaa lähestyessä ensimmäisenä näkyviin tulee maha.

Jotta mulla olisi edes hieman parempi mieli ja jotta voisin pitkästä aikaa taas jossakin asiassa syödä sanani, olen tehnyt lupauksia. Vaikka ihmisille ylpeästi tuhahtelen, etten tee minkäänlaisia naurettavia uudenvuodenlupauksia, salaa mielessäni olen luvannut tuplata salaatin syönnin ja minimoida kaikenlaisten herkkujen popsimisen ja lopettaa ulkona porsastelun.

En usko lupauksiin enkä niiden noudattamiseen, mutta jos joku saa nutraamalla hyvän mielen, mitäs väärää siinä on jos minä saan pienellä valkoisella vaiheella itselleni paremman mielen? Eihän tässä laihduttamaankaan voi alkaa, eikä se mitään edes hyödyttäisi. Todennäköisesti jatkan salaateista huolimatta tätä vääjämätöntä paisumistani kuin ylitäytetty heliumpallo, kunnes räjähdän.

Hormonipöhö paksu valas