Koska joku kunnianhimo?

Mä olen täällä kärvistellyt tunnontuskieni kanssa, sillä aiemmin minuun pätivät sanat "perfektionisti" ja "ylisuorittaja" - ainakin jossain määrin. Sitten tuli totaalinen lasku elämässäni ja mielenkiinnon kadotus ja hupsistakeikkaa - ennen kuin siitä yli pääsin, olinkin jo suloisesti homssuinen kotiäiti.

Suurimmat paineet otin ja otan yhä edelleen siitä, etten ole töissä eikä minulla juuri ole työkokemusta. En vain saa taottu päähäni sitä, että useimmille ihmisille, varsinkin tällaisille, jotka asuttavat autioituvaa ja kuolevaa maaseutua, on mahdoton yhtälö olla reilu parikymppisenä korkeakoulun käynyt parin lapsen äiti, jolla on useamman vuoden työkokemus ja vakituinen työpaikka. Mulla on paperit ja kersat, mutta työtä ei. Eikä tule, ainakaan hetkeen, sillä mammaloma nro kaksi vasta häämöttää edessä.

No, ihan jees, ei siinä mitään, mutta sitten kun jossain tuolla sisuskaluissa kummittelee käyttämätöntä kunnianhimoa, jota ei oikein voi kohdistaa mihinkään.

Moni tuntemani äiti-ihminen on hurahtanut kotinsa stailaamiseen, sisustamiseen ja remontointiin. Mulla ei riitä moiseen näpertelyyn rahat eikä suoraan sanottuna hermotkaan. Joten sitä kunnianhimoa ja saavuttamisen halua on turha kanavoida sellaiseenkaan, sillä siitä tulee vain paha ja kovin turhautunut mieli.

Uhkasin jo kymmenen vuoden tauon jälkeen opetella uudestaan neulomaan ja virkkaamaan, mutta jokin järjen ääni minut havahdutti. Verenpaineeni kiittää.

Tiedän myös mutseja, jotka verissäpäin vaatettavat pilttiänsä ja tilaavat ulkomailta asti rytkyjä lapsilleen. Noh, mulla ei riitä mielenkiinto eikä rahat tähänkään. Enkä usko muutenkaan saavani pilttien stailaamisesta sen suurempia kiksejä tai onnistumisen tunteita.

Mä en myöskään halua yrittää olla vuoden facebookkaaja tai somettaja. En halua ottaa elämäntehtäväksi jakaa ja päivittää elämääni 24/7 kaikille puolitutuille koirankusettajille.

Enkä ole vielä hurahtanut omaan ulkonäköönikään kovin fanaattisesti. On niitäkin tyyppejä nähty, varsinkin fitnesbuumin aikaan. Ei nappaa sekään, olenkohan kovin kranttu?

Enkä mä viitsi alkaa psyykkaamaan, preppaamaan, kouluttaman ja koulimaan noista ipanoista mitään varhais-Einsteinejakaan. Olkoot lapsia, Junnu ainakin vaikuttaa erittäin kiltiltä ja varsin älykkäältä pikkumieheltä ihan näilläkin panostuksilla.

No mutta mitä mä sitten teen? Kun jotain mä haluaisin tehdä ja saada aikaiseksi.

Viime kesänä hurahdin urheiluun ja sainkin palautettua kropan vähintäänkin synnytystä edeltäneeseen kuntoon (erotus synnärille mennessä otetun painon ja viime syksyn alimman painon välillä -23kg), mutten päässyt lähellekään tavoitetta ennen kuin jälleen plösähdin ja raskauduin. Mulla on odottamassa noin vuoden mittaiseksi tarkoitettu kuntoilu/treeniohjelma, joka starttaa öbauttiarallaa kuukauden kuluttua synnytyksestä kunnon niin salliessa. Siinä se kunnianhimo ja sitoutumiskyky vasta mitataankin! Varmaan menee paukkuen reisille koko touhu, mutta ajatus ihan vain ja ainoastaan omaan napaan keskittyvästä proggiksesta pitää mut järjissään.

Mulla olisi myös tarkoitus hankkia itselleni syksyllä harrastus- sen sijaan, että etsin kansalaisopiston kurssitarjonnasta kaikki ihanat äiti-lapsi- aktiviteetit, mä aion hankkia yhden, johon mä menen ihan keskenäni.

Lisäksi aion syksyllä ilmoittautua avoimeen yliopistoon opiskelemaan. Tarvitsen jonkinlaista aivojumppaa ja jos siitä vielä joskus on laittaa jotain takataskuun hyödyttämään myöhempää elämää, niin aina vain parempi. Voi olla, että tämä(kään) homma ei tule onnistumaan, koska olen periaatteessa viikko-yh vauvan ja parivuotiaan lapsen kanssa, mutta... En mä kyllä luovuttajakaan ole, sen todistin jo valmistumalla epäinhimillisellä deadlinella äippäloman aikana.

Viime aikoina mä olen myös havahtunut siihen, kuinka kielitaitoni rapistuu täällä umpisuomenkielisellä paikkakunnalla. Ei ole koulua eikä työtä velvoittamassa pienimpäänkään kielijumppaan ja omaehtoinen kielien käyttö rajoittuu Ruotsin sukulaisten facebook- päivityksiin. Olen myös pyhästi vannonut seuraavalla kirjastoreissulla hankkia jotain hyvin simppeliä kirjallisuutta auf Deutsch, på svenska and in English. Järkeilin, että edes pari sarjakuvaa joka kielellä on enemmän kuin ei mitään. Aion edes pitää huolen siitä, etten yhtäkkiä huomaa etten ole sanakaan muuta kieltä kuin paikkakunnan leviää murretta tarvinnut kymmeneen vuoteen.

Siinäkin muuten yksi asia, mikä vituttaa. En mä vielä pari vuotta sitten puhunut näin leviästi. Vaikka olen aina ollut ainutlaatuisen murteemme kannattaja ja vaalija, silti mua hävetti pitkästä aikaa nähdä kaupungissa vanhoja koulukavereita. Ihan kuin me emme olisi edes samaa kieltä puhuneet. Tuli jotenkin maalainen ja tyhmä olo.

Nyt kun olen vain hengaillut kotona, on tullut hirveä tarve tehdä edes jotain. Kehittää itseään. Tehdä jotain itselleen. Viedä itseään eteenpäin. Vittu. Jotain.

Noh, muutama hassu kuukausi ja talossa on taas vauva - eiköhän se taas vie enimmän tarmon ja energian. Katsotaan vain, niin syksyllä luen tätä postausta, nauran kuset housussa ja mietin, että kuinka saatoinkaan ajatella näin naivisti oikeasti tekeväni jotain muutakin kuin pysytellä hengissä.