Kriisivalas

Kun muut heiluvat sauvojen kanssa hikilenkeillä, pumppaavat rautaa ja mittailevat kadotettavia senttejä, mä kiroan ja manaan joka helvetin aamu kuin rommipullonsa kadottanut merimies vaatekaapin edessä.

Tiedän kyllä olevani raskaana, mutta silti mun tekisi mieli ottaa pikku raivarit vessassa ja paiskoa puntari pillunpäreiksi ja sen jälkeen maanisesti hihitellen saksia kaikki vaatteeni matonkuteiksi. Olen lihonut diagnoosin saamisesta saakka alle kolme kiloa, mitä pidän melko huikeana saavutuksena kun ottaa huomioon juuri ohitse madelleet pyhäpäivät possunpakaroineen ja muine syntisine houkutuksineen, mutta silti kaapissa olevat vaatteeni mystisesti vain kutistuvat jatkuvasti.

Vihaan shoppailua ja viime raskauden aikana kieltäydyin henkeen ja vereen asti ostamasta muuten kuin äärimmäisen pakon edessä muutamat äitiyshousut, koska en viitsinyt aivan Aku Ankkanakaan kulkea. Nyt raivostuksissani painelin erään halparättiketjun sivuille ja klikkailin pää punaisena suuria äitiysvaatteita ostoskoriin. Perkele, ihan yhtä voin tehdä oloni mukavaksi..

Jälleen kerran ihmiskehon ailahtelevaisuus ja ihmeellisyys ovat lyöneet mut täysin ällikällä. Mulla ei ole mitään käryä, millä raskausviikolla olen (rupes hävettämään ja tarkistin, rv 16 tjsp) mutta mulla on jo niin hervoton maha, että olen nähnyt vastaavalaisilla ihmisten jo menneen synnyttämäänkin.

Se vain yhtäkkiä levahti eteenpäin. Suorastaan hyökkäsi. Eikä sitä voi vetää sisäänpäin, eikä enää naamioida edes vaatteilla pieneksi sieväksi ihrakertymäksi. Sormeni ovat suolan välttelystä ja veden lipittämisestä huolimatta kuin hookoon blööt ja perseeni roikkuu hyllyen nipinnapin polvitaipeen yläpuolella - tai siltä ainakin tuntuu.

Alkuraskaus on mulle aina raskasta aikaa. Friikkaan aina aivan hulluna siitä, että orastava kumpu pysyy piilossa sillä en halua kertoa kenellekään olevani raskaana ja samalla haluan piilottaa kyseisen jumppapallon puolikkaan, ettei kukaan myöskään vainkaan missään tapauksessa ikinä luulisi minun lihoneen. Junnua odottaessani ihmiset puhuivat minun syöneen itseni tankkeriksi (mikä tosin osittain piti kutinsa..) ja sehän se vasta vituttikin.

Toisaalta taas mun mielestä raskaus on mun oma yksityisasiani. Enhän mä kertoisi peräpukamista tai hiivatulehduksestakaan kaikille, mutta raskaudesta suorastaan pitää toitottaa kaikille. Tai se toitottaa viimeistään itse itsestään siinä vaiheessa, kun nurkan takaa lähestyessä ensimmäisenä näkyviin tulee maha.

Jotta mulla olisi edes hieman parempi mieli ja jotta voisin pitkästä aikaa taas jossakin asiassa syödä sanani, olen tehnyt lupauksia. Vaikka ihmisille ylpeästi tuhahtelen, etten tee minkäänlaisia naurettavia uudenvuodenlupauksia, salaa mielessäni olen luvannut tuplata salaatin syönnin ja minimoida kaikenlaisten herkkujen popsimisen ja lopettaa ulkona porsastelun.

En usko lupauksiin enkä niiden noudattamiseen, mutta jos joku saa nutraamalla hyvän mielen, mitäs väärää siinä on jos minä saan pienellä valkoisella vaiheella itselleni paremman mielen? Eihän tässä laihduttamaankaan voi alkaa, eikä se mitään edes hyödyttäisi. Todennäköisesti jatkan salaateista huolimatta tätä vääjämätöntä paisumistani kuin ylitäytetty heliumpallo, kunnes räjähdän.

Hormonipöhö paksu valas