Hämmennyin tänään. Mulla oli tämän päivän pieni vieras, kun eräs ystäväni toi mukulansa mulle hoitoon pakollisten menojensa takia. Vilskettä ja vipinää riitti, kun Junnu ja lainaipana pistivät hippulat vinkumaan. En mä siitä pienestä vieraasta hämmentynyt, vaan siitä, että tajusin täysijärkisen ihmisen luottaneen jälkikasvunsa kokonaiseksi päiväksi mun hoitoon.
Sitten mun lähimuisti rupesi tekemään yhteistyötä pitkäkestoisen muistin kanssa, ja lampun syttyessä vinttikerroksiini, tajusin samaan syssyyn, että jo useampi ihminen on luottanut jälkikasvunsa mun hoitooni tässä parin vuoden aikana. Toiset jopa toistuvasti.
Mullahan ei ollut ennen Junnua mitään kokemusta lastenhoitamisesta. Ei kuulunut harrastuksiin. Sitä paitsi, yksikään täysjärkinen lapsiaan aidosti rakastava vanhempi ei olisi edes villeimmissä unelmissakaan kuvitellut mua huolehtimaan lapsistaan. Mä en saanut tuparilahjaksi edes kaktusta, mikä kertoo varmaan mun elossapitokyvyistä jo jonkin verran. Tai ainakin siitä, paljonko niihin luotettiin yleisellä tasolla kaveripiirissä.
Ja totuuden nimissä, ruukkukasvin hankkiminen olisi tuonut mulle välittömästi heitteillejättösyytteen, puhumattakaan sitten jos olisin jonkin mielenhäiriön kourissa hankkinut gerbiilin tai jotain muuta karvaista.
Tänään suoritetun pikaisen laskennan mukaan olen hoitanut/vahtinut viiden eri perheen tenavia, ikähaitarilla 6kk - 14 vuotta Junnun syntymän jälkeen. Seitsemän eri tenavaa on jätetty hoteisiini! Kelatkaa oikeasti, mulle - siis mulle - on sälytetty toisinaan tilapäinen vastuu seitsemästä eri tenavasta Junnun lisäksi. Mikä kunnianosoitus! Ja mikä ehkä vielä pikkusen siistimpää, mä olen pitänyt ne kaikki elossa ja ehjinä siihen asti, että ne ovat palautuneet oikeille omistajilleen. Ettette nyt luule mun mopon keulivan liikaa tai luule, että oon alkanut tekemään hämäräbisnestä laittomalla päivähoitopaikalla: eivät ne kaikki kuitenkaan meillä yhtäaikaa ole olleet. Sehän ei olisi ollut lasten hoitamista, vaan sirkustirehtöörinä toimimista.
Pakkohan tässä on suoda muutama ajatus sille, kuinka paljon ihmisenä olen muuttunut viimeisten parin vuoden aikana. En ole koskaan ollut järkijättö tai selkärangaton, vastuuntunnoton tai muutoin ääliö, mutta ei musta olisi ollut lapsia vahtimaan. Lapset olivat pelottavia ja mystisiä, varsinkin sellaiset tahmaiset kääpiöt, jotka eivät osanneet vielä juurikaan sivistyneesti keskustellen kommunikoida. Mun ainoa kontakti alaikäisiin olivat muutamat tutut karvan alle täysi-ikäiset, jotka vinkuivat hakemaan kaljaa ja ilmestyivät samoihin kemuihin. Kokemus alalta siis puuttui tyystin.
Ja kun miettii mua persoonana, sellainen eiliseltä keskikaljasta löyhkäävä, aavistuksen pikkulauantain jälkeistä morkkista poteva opiskelijaplanttu mielenkiintoisine kaveripiireineen ei oikein ole mikään lapsenvahdin perikuva. Mutta nykyäänhän mä olen pullantuoksuinen kotiäiti, joka ei tunne muita kuin kaltaisiaan perheellisiä ja kunnollisia ihmisiä.
Tämän postaus ei kerro siitä, kuinka mulle olisi noussut kusi päähän ihmisten luottamuksesta. Se kertoo enemmänkin suuresta hämmennyksestä ja orastavasta identiteettikriisistä.
xoxoxo,
Samantha the Supernanny!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti