Mun elämäntehtäväni on aivan varmasti yrittää repiä tätä vitun äitiyttä ja perheellisyyttä ympäröivä hattaraharso pillunpäreiksi, sillä ainakin se saa repeämään liitoksista nopeammin kuin valo liikkuu. Kai mä sitten olen jotenkin tulenpalavasti rakastunut (inho)realismiin, että kaikki ylenpalttinen juhlava romanttinen lässytys saa mun oksennusrefleksin toimimaan välittömästi.
Selaillessani kaiken pahan alkua ja juurta, eli naamakirjaa, törmäsin muutaman tutun äidin keskusteluun. Viisi reilusti parikymppistä mammaa kilvan hehkutti, kuinka nyt perheellistymisen myötä he ovat oppineet nauttimaan hiljaisuudesta, auringonlaskuista- ja nousuista, perheaamupaloista, yhdessäolosta, lapsestaan ja pistäneet koko pikkuporvarillisen ajatusmaailmansa uusiksi. Enää he eivät kuulemma pysty keksimään kamalampaa kohtaloa, kuin notkua pilkun aikaan paikallisen räkälän tiskillä tai pimppirallin ajaminen ja turhanpäiväinen kaljoittelu. Kaikki oli niin ihanaa, idyllistä, luonto oli kaunis, perhe ihana ja niin edelleen. Sitä hirveää nuoruuden rilluttelua ja teinivuosia ei kellään todellakaan enää ole ikävä.
Muuten hyvä, mä tunnen jokaisen noista mammoista ihan oikeasta elämästä ja mä olen todistanut kuinka jokainen niistä on todellakin osannut sitä häppändeerusta joskus ottaa. Joku on saanut kamalia kilareita ja yrittänyt tappaa itsensä, toinen on yrittänyt tappaa jonkun muun, joku pistää asunnon uusiksi, kuka lie on sammunut ilman housuja sopimattomiin paikkoihin ja niin edelleen. Ja sitten ne väittävät, että kaikki on nyt niin vitun ihanaa. Pari on vieläkin ihan hermokimppuja ja huutavat kersoilleen ja miehilleen milloin mistäkin.
Mä en ainakaan pysty pokkana väittämään, että mielummin siivoaisin Junnun paskoja lattialta tai hinkkaisin värikynien jälkiä kaapistojen kyljistä kuin istuisin baaritiskillä ja kaataisin tequilaa kaksin käsin kurkkuuni. Voitteko te? Sellainen, joka ennen lapsia on tykännyt juhlia ja rellestää, voiko sellainen pokkana väittää että päivästä toiseen toistuvat hemmetin tympeät rutiinit ja sosiaalisten piirien pieneneminen väkisinkin ovat aina positiivisia asioita?
Saako perheellisyys todellakin muuttumaan niin paljon, että alkaa arvostaa aamuauringon kimmellystä aivan toisin kuin ennen? Pihan oravienkin kauneus alkaa lumota aivan toisella lailla, puhumattakaan sitten siitä kuinka absoluuttisen ihanaa on aamulla herätä siihen, että yksi pieni jalka on kaivautunut kylkiluiden väliin ja yksi pieni sormi on kaivautunut silmään / nenään / korvaan ja selkä on täysin krampissa. Vittu, kyllä se Masa vaan tiesi tuumatessaan, että elämä on laiffii. Ja mikä parasta, kun tulee äidiksi, se on sitä ihanaa laiffia ilmeisesti 24/7.
Totta helvetissä se arvomaailma muuttuu penskan myötä, idiootit! Pakkohan sen on muuttua, koska koko se oma pikkuinen elämä menee sekaisin ja nurin, eikä mikään ole entisellään. Eihän siinä voi ykskään mammakaan pysyä entisellään, koska se aiheuttaisi suurta epätyytyväisyyttä aiheuttavan ristiriidan oman henkilökohtaisen pikkuelämän ja omien arvostuksenkohteiden välille. Jos haluat olla itsekeskeinen juoppo sinkku ja sä arvostat sellaista, sun on helvetin vaikea elää tyytyväisenä kotiäidin uhrautuvaa elämää. Kukaan ei kestä sellaista epätyytyväisyyttä ikuisesti. Joten, tietenkin se elämänkatsanto muuttuu - radikaalisti ja pysyvästi. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
Mitä sitten taas siihen tulee, että tuoko se lapsi auvoa ja onnea elämään 24/7, niin sehän on silkkaa paskapuhetta, jolla yritetään peittää oma epävarmuus, oma vitutus haikeudesta entiseen elämään ja oma epävarmuus siitä, oliko se jälkikasvun hankkiminen niin järkevää sitten kuitenkaan. Eihän se kumppaninkaan kanssa eläminen ole pelkkää vaahtokarkkeja ja sampanjaa koko ajan ja vauva kuitenkin kuolaa, paskantaa ja kusee alleen, sotkee kaiken ja päästää ensimmäiset pari vuotta suustaan pelkkää vaikeasti tulkittavaa älämölöä ja vie kaiken ajan, sotkee kuin päätön apina ja käy hermoille. Joka muuta väittää, syyllistyy mun mielestä lähes poikkeuksetta itsepetokseen ja pöhöttyneeseen egon nostatukseen.
Mä en vaihtaisi perhettäni mihinkään, rakastan lastani yli kaiken ja olen onnellinen kaikesta uudesta, mitä perheellistymisen myötä olen elämääni saanut. Silti mä joskus mielummin ottaisin sen tequilan kaatokännissä pilkun aikaan ja seuraavan päivän krapulan railakkaan illan päätteeksi, kuin heräisin taas yhteen normiaamuun, jolloin kaikki menee vituiksi.
Ehkä mä vaan uskallan sanoa sen, että joskus perhellisyys on armotonta paskaa ja kuraa - niin kuin mikä tahansa muukin elämäntyyli. Se ei vähennä mun, mun parisuhteen eikä mun lapsen arvoa millään tavalla, mutta totuus se on. Ei sinkkuilu, bilettäminen, opiskeleminen tai uraputkikaan ole überihanaa 24/7. Ja mä en todellakaan ole tavannut sellaista lasta tai miestä, joka olisi überihana 24/7 - olen vain kuullut huhupuheita ja urbaanilegendoja naamakirjassa sellaisista.
Vai oonko mä ainoa, jonka mielestä perhe-elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja ihanista luontohetkistä ja oikeista arvoista nauttimista jatkuvalla syötöllä?
En mäkään usko, että mikään elämäntyyli on ihaninta, kun sitä elää 24/7. Mutta kyllä mun elämä useimmiten on ihanaa just nyt, silloin joskus menneisyydessä ei ollut. Se oli harvoin ihanaa, melkein aina nippanappa ok. Mutta mä en olekaan koskaan ollut biletyttö tai uraohjus, eli mun varsin tasapaksuun harmaaseen elämään lapset on tuonut sisältöä ja väriä. Kieltämättä joskus se sisältö on oksennus ja väri kakanruskea. Silti en kaipaa pätkääkään "vanhaa elämää" ja treffi-/baari-iltojakin on tullut harrastettua lasten myötä säännöllisemmin, koska kun ne lapset roudaa jonnekin hoitoon edes kerran parissa kuussa, niin ei sitä kehtaa sit vaan kotona istua, vaan tulee lähdettyä kaikenlaisiin pippaloihin joka kerta.
VastaaPoistaMut menee vähän ohi alkuperäisestä pointistasi muutenkin, sillä enpä ole energinen twentysomething vaan vanha ja väsynyt over thirty ;)
täällä toinen vanha väsynyt a bit over thirty =D ainakin nyt ku ollaan pikkumiehen kans oltu hereillä 6n jälkeen x) mutta monesti ollaan miehen kans puhuttu et ampusin itteni jos vielä olisin sinkku tässä vaiheessa ja menossa nihkeeseen yökerhoon jonottamaan ja maksamaan kymppiä sisään ja toista kymppiä kämäsestä juomasta =/ siellä sit väistelet kaikkia säälittäviä iskuyrityksiä, vedät perseet, konttaat himaan... yksin... aamulla darra toivottaa huomenet ja sunnuntai onkin sit ihan sisällötön krapulamättöpäivä. En jaksais tota enää!
VastaaPoistaAinoa mitä kaipaan on pitkät aamut muuten en valita. Tää on <3
Vaikka oon tämmöinen vanhus, niin kyllä mä vaan kaipaan sitä entistä huolettomuutta ja vapautta - ja ex tempore baari-iltoja. Mä tykkäsin istua pubeissa höpöttämässä paskaa, en niinkään aina heilua jossain tanssipaikassa (vaikka kyllä sekin on varsin ok välillä). Se oli ja OLIS kivaa (kun joskus vielä pääsiskin vapaalle, prkl!). En todellakaan usko siihen, että perhe-elämä on ainaista auvoa, sillä se on monesti ihan pelkkää paskaa. Ja jos ihan totta puhutaan, niin mua jotenkin kategorisesti ihmetyttää jos joku parikymppinen bilettäjä muuttuu yhtäkkiä täydelliseksi kodinhengettäreksi ja kotiäidiksi tuosta noin vaan, kun on muka biletetty ja nähty jo baareja niin paljon siihen ikään mennessä. Höpöhöpö. En usko!
VastaaPoistaOo, sä sanoit ne taikasanat, mitä mulla on suunnaton ikävä: huolettomuus ja vapaus! Ex tempore! Ja kiteytit oikeastaan kaiken sen mitä mä yritin jaarittelemalla sanoa :)
PoistaVasta pari viikkoa tästä ah-niin-ihanasta vauva-arjesta nauttineena voin kyllä allekirjoittaa tämän postauksen joka lauseen aivan täysin ja aivan on kuin omalta näppikseltäni suollettua tekstiä! Kyllä todellakin kaipaan jo nyt entistä elämääni ja niin paljon kuin tuosta puklun hajuisesta pikkuotuksesta tykkäänkin, niin en kyllä parhaalla tahdollanikaan voi väittää tätä uutta arkea elämäni parhaaksi ajaksi.
VastaaPoista