Ruikutiruikuti miehestä

Päivän motto: Kun mikään ei ikinä ole hyvin.

Isimies on himassa muutaman viikon. Kaiken järjen mukaan ja ainakin noin teoriassa mun pitäisi olla onneni kukkuloilla. Junnu ainakin on. Se on jopa leppynyt mulle ja on monen kuukauden tauon jälkeen alkanut sanoa "äiti" eikä hoe vain isiä koko ajan. Lämmittäähän se mieltä. Ei ehkä olisi kannattanut valehdella sille, että mä aina tungen isin viikoksi puhelimeen.


Olen jo kai liiaksi oppinut olemaan viikkoleski ja osa-yh, sillä mua ärsyttää suunnattomasti niin kovin moni asia.

1) Isimiehellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä kodin asuttavana pitäminen pitää sisällään. Isimiehen ollessa reissussa, osoitan viikonloput aina mieltäni ja alan siivoamaan viikonlopun paskoja maanantaina. Nyt päätin, että noudatan rutiinejani ja joka päivä aamupalan jälkeen laitan asuntoa ojennukseen. Isimies makaa sohvalla ja ihmettelee, miksi akka huhkii rätti kädessä ympäriinsä. Toisaalta, mistä tuo voisikaan tietää. Ei se ole koskaan ollut viikkoa (krhm, itseasiassa edes kokonaista päivää) Junnun kanssa kahdestaan, joten mistä se voisi tietää, ettei ruoka valmistu itsestään, pyykit eivät loikkaa koneeseen itsestään eivätkä paskaiset astiat teleporttaa itseään astianpesukoneeseen.

2) Ne eivät ole koskaan kahdestaan. Junnu ja Isimies. Jaksan patistaa niitä olemaan kahdestaan koko ajan, mutta tajuan itsekin sen olevan silkkaa nillitystä. Isimies kyllä leikkii ja touhuaa kuin viimeistä päivää pojan kanssa, jos minä kävelen ulos ovesta. Minusta ne voisivat joskus kävellä kahdestaan ulos ovesta ja jättää mut olemaan rauhassa omassa kodissani. Olen viimeksi ollut yksin kotona, kun tein opinnäytetyötäni. Keväällä 2013. Isimies ei voi mennä kauppaan Junnun kanssa, koska se on niin hankalaa. Sellaista paikkaa taas ei ole, mihin mä en voisi mennä tai pääsisi Junnun kanssa.

3) Isimies ei ymmärrä ulkoilun päälle. Minä jumittaudun sisälle mielenosoituksellisesti, koska olen niin vittumainen luonteeltani, etten varmasti jätä Isimies löhöämään sohvalle ja lähde pojan kanssa potkimaan ulos palloa. Luulen, että Isimieskin ymmärtää ulkoilun merkityksen siinä vaiheessa, kun Junnu vetelee Hämähäkkimiehen ottein menemään pitkin seiniä ja verhoja, eikä muutu tyytyväiseksi millään.

4) Vetovastuu on aina mulla. Mä reagoin satunnaisiin yöheräilyihin, mä herään aamulla pojan kiekumiseen, kun taas Isimies kääntää kylkeä ja odottaa kahvin valmistumista ennen kuin nousee 45 minuuttia myöhemmin. Eikä se reagoi mihinkään muuhunkaan oma-aloitteisesti. Junnu ei saisi varmaan ruokaa kuin kerran päivässä, ellen huomauttaisi ruoka-ajoista. Ja vaipoista. Käskisi sitä reagoimaan itkuun. Öbaut vuosi sitten se kuulemma johtui siitä, etten antanut Isimiehelle tilaa olla isä, vaan ryntäsin aina itse hätiin. Sehän johtui aivan täysin Isimiehen reagointinopeudesta, joka puolestaan on maakilpikonnan luokkaa. Nyt vaikka odotan ja odotan, että Isimies reagoisi, sitä ei tapahdu ellen sano asiasta kolmea kertaa tai mene itse hätiin. Tilaa on kyllä siis annettu.

5) Isimies ilmoittaa, että hänellä on menoa ja katoaa ulos ovesta. Monesti se käy vain tappamassa aikaa ja juomassa kahvia tai ajelee muuten vain. Mä yritin lähteä yksin kirjastoon ja tein sitäkin lähtöä kolme viikkoa, ennen kuin pääsin tunniksi yksin ulos. Silloinkin kysyin jo hyvissä ajoin: "Voinko mennä, voitko olla Junnun kanssa?" Ei kukaan kysy multa, voisinko mä olla Junnun kanssa. Tavallaan ymmärrän sen, Isimies on duunissa kodin ulkopuolella ja tuo leivän pöytään ja mä taas olen se joka hoitaa lapsen ja kodin. Mut sitten kun se on useamman viikon vaan kotona, niin voisko se tulla tänne samalle viivalle mun kanssa? Voisko?

6) Koska Isimies hengaa nyt kotona, on se Kakkosen syntyessä kesällä tasan viikon kotona. Hirvittää jo hieman valmiiksi.

Ja joo, vaikka täällä nyt avaudunkin jotakuinkin norsunkokoinen elin otsassani, uskokaa tai älkää, niin meidän liitto on ihan oikeasti onnellinen, Isimies ei ole täydellinen kusipää (itseasiassa se on erittäin epätäydellinen sellainen) ja sekin oikeasti on varsin huomioonottava kumppani. Meidän elämäntilanne ei vain ole millaan tavalla optimi, viikonlopuille kasaantuu liikaa tehtävää, odotuksia ja paineita. Eikä me olla kovin hyviä tällaisissa normaaleissa tilanteissa. Hienona asiana mä pidän sitä, että me ollaan, jos mahdollista, opittu toisistamme taas lisää, opittu antamaan toisille tilaa, puhumaan ja ilmaisemaan tunteitamme.

Esimerkiksi eilen mä kilahdin ja kävelin ulos ovesta. En ollut kauaa, sillä ei mulla ollut asiaa mihinkään. Ja ulkona oli kylmä.

Osuutensa tähän suureen "kurjuuteeni" on varmaankin myös raskaushormoneilla. Ne ovat syöneet hermoni ja aiheuttavat totaalisia hermojenmenetyksiä sekä raivokohtauksia. Ja läskien piti muka olla lepposia, mä ainakin olen kuin perseraiskattu merileijona - en suosittele tulemaan kovin lähelle.