Nyt se sitten viimein on tapahtunut, ilkeä hiiren ryökäle kävi järsimässä Junnun tutin lunastuskuntoon. Eli toisin sanoen samalla kun Isimies operoi unituttia saksilla, minä vaivihkaisesti kuin James Bond hiivin ja piilotin varatutin. Sitten vain pyörittelimme päätämme tietämättöminä ja hämmästyneinä, kun hiirulaisen tekoset paljastuivat. Ovat nekin sitten katalia olentoja.
Yritimme tutista vierottautumista jo useampi kuukausi sitten pakonsanelemana. Minä puolisokea etsin talon ainoaa tuttia kuin norsua eikä salapoliisin lahjoistani ollut mitään hyötyä. Tuskanhikeä valuen laitoimme Junnun illalla nukkumaan, sormet ja varpaat kippuralla ja muutamia yleispäteviä rukouksia joka suuntaan lähetellen. Joku siihen rukoukseen vastasi, sillä kuuden kieppeillä aamulla onnistuin potkaisemaan keittiössä sitä perkeleen tuttia ja niin koko perhe sai parin tunnin aamu-unet alleen ennen uutta ja ihanaa päivää. Väsytti niin, että oli pakko antaa periksi, mutta kyllähän vitutti. Junnun aurinkoisin hymy ehkä eniten.
Odotukseni tutin kadottamisesta ja sitä seuraavista päivistä eivät siis olleet erityisen korkealla. Uskaltaisin nyt neljännen päivän jälkeen väittää, että hyvin pyyhkii mutta pyyhkikööt. Ensimmäinen yö meni liian hyvin, toinen päin helvettiä alusta loppuun ja kolmas meni varsin mallikkaasti.
Taustatietoina mainittakoon, että minkäänlaista unipulloa tai yömaitoa Junnu ei ole koskaan saanut sen jälkeen yösyötöt sanan varsinaisessa merkityksessä loppuivat. En edes muista milloin tuttipullo jäi pois - varmaan reilusti ennen 1v synttäreitä ja ihan huomaamatta. Tutti olikin sitten pojalle paljon tärkeämpi, mutta ennen vuoden ikää sain senkin rajattua pelkkään yökäyttöön. Välillä homma meinasi lipsua ihan huvitutteiluun päivänkin aikana, kun en kaikkia jemmoja aina löytänyt tai unohdin ottaa tutin pois sängystä.
Mä olen melko hysteerinen Junnun hammashuollon suhteen, joten tuttipullosta hyvissä ajoin eroon pääseminen oli tosi jees juttu ja otin jo vähän paineita tutistakin. Itsehän olen sitä tutinperkelettä lutkuttanut varmaankin liki neljävuotiaaksi, mutta en halunnut Junnulle samaa. Ja kun Kakkonenkin on tulossa ja aika käymässä vähiin, ei enää oikein muu auttanut kuin tarttua härkää sarvista ja poikaa tutista.
Olen aina pitänyt itseäni melko rentona äitityyppinä, mutta kuitenkin sellaisena joka pitää päänsä ja kestää ipanan raivarit ja koiranpentuilmeet. Suoraan sanoen mua vähän ärsyttävät lähipiirin curling-vanhemmat, jotka säikkyvät parivuotiaansa huutoa ja pyrkivät varmistamaan sen, ettei pieni piltti koe minkäänlaisia pettymyksiä tai rajoja. Tämän tuttiepisodin myötä pystyn hieman ymmärtämään heitä: vaatii tietynlaista luonteenlujuutta kestää jälkikasvunsa sydäntäsärkevät ulinat, kyyneleiset silmät ja syyttävänsurullinen katse. Puhumattakaan raivohuudosta ja sellaisesta ihmeellisestä kiljumisen ja korisemisen välimuodosta, joka sopisi paremmin vaikka teurastettavan vuohen suuhun.
Voittajafiilis .\../
Tämän postauksen teossa ei vahingoitettu lapsia millään tavalla huolimatta voimakkaista ääntelyistä ja protestoinneista. Postauksessa mainittu lapsi voi mitä parhaiten ja vaikuttaa jo täysin unohtaneen joskus omistaneensa tutti-nimisen objektin. Minkäänlaista psyykkistä haittaa ei myöskään vaikuta syntyneen yhtäkkisen tutinpoiston seurauksena ja keuhkot tuntuvat jopa vahvistuneen. Lisäksi hammaslääkäri tykkää.
Meillä tutin söi orava :D turhaan poika yritti tuttia syödä kun pää puuttui ja lopulta luovutti ja kävi itse heittämässä tuttinsa roskiin. Oon kyllä yllättynyt, miten helposti se lopulta kävi, unitutti kun oli tosi tärkeä ja aiemmin kun yritettiin sitä pois jättää niin ei tullut kuin isot itkut.
VastaaPoista