Kevät pörisee rinnassa

Komiasti onkin muuten pörissyt, sillä aamuraivarini vaatekaapilla ovat muuttuneet hienoisista purnaamisista ja epämukavasta ähkimisistä täysimittaisiin itQpotQraivareihin. Olen aina haaveillut siitä, että hinkkini kasvaisivat ja olen pitänyt juttuja kasvaneista munkeista vain hyvillä geeneillä varustettujen ihmisten urbaanilegendoina. Ei ole aikaisemmin ollut vaikutusta olenko lihonut tai raskautunut, tissit ne vain ovat olleet olemata. No vitut, enää ei ole sopivia rintsikoita.

Oli vain pakko mainostaa, että mulla on tissit tähän väliin, ei mun oikeasti pitänyt kirjoittaa mistään ruumiinosistani. Pistetään tosin tämäkin tämän lievästi jakomielitautisen ja aadeehoodeemaisen kevätpirteilyn piikkiin.

Isimiehellä on käynyt mieletön munkki (ahahhahaaa, huomasitteko, murjaisin vitsin) kun sai naida minut. Se sai kaksi naista yhdessä paketissa. On nimittäin olemassa talvi-Samantha ja kesä-Samantha. Ensimmäinen on harmaa ja tasapaksu, herkkä vittuuntumaan, kroonisesti väsynyt ja patalaiska ja toinen taas.. Voitte arvata.

Kun päivät pitenevät ja aamulla näenkin ikkunasta kajastavaa valoa, mielialani kohenee välittömästi potenssiin tuhat. Vähän niin kuin olisin aloittanut jonkun kohtuullisen tujun mielialalääkityksen tai muuten vain alkanut trippailemaan. Sisäinen maailmanrauhanlähettilääni ja puidenhalaajani herää, eikä se jaksa edes suivaantua koiranpaskoista.

Elämä on ihanaa! On niin paljon tekemistä! En malta olla paikoillani! Rakastan kaikkea! Toissapäivänä pelkäsin saaneeni jonkin krampin, sillä naamaani alkoi sattua yhtäkkiä kovasti, mutta naamani olikin vain vääntynyt hymyyn. Sehän kuulemma kaunistaa, joten mun täytyy olla melkoinen Miss Universum näin valoisan aikaan. Tai sitten vain kahelin näköinen, mutta who cares?

Vaatekaappini on koko talven ollut sen näköinen, että jopa Isimies on siitä huomautellut. Kuukausitolkulla. Nyt otin ja suitsaitsukkelaan järjestelin sen puolessa tunnissa suorastaan militarististisella tarkkuudella. On lajiteltu väri- ja kokokoodin mukaan ja viikatu moitteettomasti.

Olen herännyt jo neljältä aamulla Junnun kevätflunssan aiheuttamien komplikaatioiden (yskä, kuume, yleinen vitutus, räkä, liman eritys etc.) ja nukkunut yön huonosti, mutta silti olen iloisena jo hoidellut tuolla keskustassa asioita, pessyt useamman koneellisen huolellisesti lajiteltua ja värikoodattua pyykkiä. Junnu on päiväunilla, mutta minä en aiokaan mennä pötköttämään viereen vaan aion mennä toteuttamaan sisäistä Gordon Ramsaytani. Intohimoni ruoanlaittoa kohtaan on pitkästä aikaa edennyt syömisestä myös laittamiseen ja aionkin tänään kokeilla jotain ihan uutta.

Junnun kuolaamat ja lähmimät ikkunat eivät ensimmäistä kertaa kuukausiin vituta (eikä ajatus niiden pyyhkimisestä) vaan huomasin ajattelevani iloisena, että pian pääsee ikkunanpesuhommiin. Hätkäytti sen verran, että jouduin estää itseäni soittamasta itselleni ambulanssia. Kevät on kuin ilmassa leviävä mielisairaus.

Ja omaan kyyniseen tapaani olen aina nyrpistellyt nenääni ja halveksunut niitä sisuttomia, yliherkkiä vinkujia, joiden elämä on perseestä vuodenajasta riippuen. Sori. Suomalainenhan painaa samalla tavalla, oli kaamos ja lumipyryt ja jäätynyt helvetti vai ihana maata hellivä auringonpaiste. Katinkontit.

Mäkin lähden tähän vuodenaikahörhöilyyn mukaan. Mä aion ostaa ne kirkasvalopömpelit-mitä-nyt-lienevätkään ja jos oikein kilahdan, ne kummalliset korvanappivalot, jotka tungetaan korviin ja nautitaan sisäisestä kesästä keskellä pahinta talveakin. Pitähään tärykalvojakin joskus ilahduttaa.

Kevät on täällä! Olo on uudestisyntynyt kuin muumilla, joka lakkaa jauhamasta kuusenoksia ja käy paskantamassa ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Nauttikaa! Ihanaa!

Minä keväisin. Jos olisin dude.

 

 

 

Edit.// Pyydystetty noin miljoona krijoitusvihrettä ja täysin hännätöntä ja päätöntä lauseenpuolikasta. Terveisiä vaan entiselle äikänmaikalle, tässä se entinen kympin kielioppinatsi typottelee!

Tää ois iisii - jos..

Junnua odottaessa olin neuroottisen hyvin selvillä raskausviikoistani, luin suunnilleen joka päivä neuvolan vihkosesta mitä sillä-ja-sillä viikolla kuuluisi tapahtua mahassa ja äimisteltiin ukkokullan kanssa, että huhhuh, nyt on rv 14+1 ja se on ainakin näin-ja-näin iso.

Tämän raskauden aikana mä olen monta kertaa kaverien kysyessä viikkoja mennyt noloksi ja kakonut jotain tyyliin "öööäääöö.. no jos se syntyy kesällä ni oisko nyt joku puol väli tai jotain" ja mennyt hakemaan neuvolakortin, josta olen sitten asiantuntevasti tilanteen tarkastanut. Aina maanantaisin alkaa uusi rv, mutta on niin pirun hankalaa pysyä noiden vaihtuvien maanantaiden perässä. Ollessani viikolla 21, valehtelin vahingossa sujuvasti kaverilleni olevani jossain 16 ja 17 huitteilla.

Mitä hiton merkitystä sillä kanssa on? Kesällä mä räjähdän ja repeän ja pääsen eroon tästä parasiitista, joka haittaa hyvinkin olennaisesti mahallaan nukkumista. Neuvolan täti käskyttelee mua ajoissa verikokeisiin ja sokurasituksiin sun muihin jonninjoutaviin tarkastuskäynteihin, joiden pitää tapahtua niillä-ja-niillä viikoilla.

Mä en ole edes niin kipeä ja turvonnut kuin Junnua odottaessa, vaikka painokäyrä menee juuri samoilla (huikeilla) lukemilla kuin Junnusta. Toki tuo paljon pelkäämäni symfyysikipu iskee kehiin heti jos taapertelen vaunujen kanssa mihinkään tai suoritan useamman tunnin siivousmaratonin. Arkipäivät kuitenkin ovat pääasiassa kivuttomia eikä postin hakeminen pistä itkemään, joten mä koen olevani jotakuinkin yhtä kova ja voittaman jätkä kuin Batman.

Myös pääkoppa voi hyvin, kuten edellämainitusta voi päätellä, se ei ole juuri moksiskaan tulevasta vauvasta. En stressaa, panikoi, skitsoile, rakentele kauhuskenaarioita tai muuten vain yleisesti pelkää taloon ilmestyvää outoa alienia ja sen tuomia mullistuksia. En pelkää sitä, miten parisuhteeni tulee muuttumaan tai koko tämä pikkuruinen elämäni. Esikoinen myllersi jo kaiken, tie on raivattu valmiiksi Kakkoselle.

Tää ois niin sairaan iisiä, ellen mä hyvän mutsin tavoin kuitenkin keksisi täysin absurdeja asioita, joista olla pahoillaan tai tuntea epäonnistumista. Kyllä äidin huonosta omastatunnosta tunnistaa.

Tupakointi. Junnun yllätysilmaantuminen oli niin stressaavaa, etten mä kyennyt kokonaan vierottautumaan tupakasta. Nyt mä lopetin plussaamisen jälkeen kuin seinään ja olenkin ollut koko raskauden ajan täysin savuton. Senhän pitäisi olla helvetin hieno juttu vai mitä? No, mä kuitenkin nyt poden huonoa omatuntoa antaessani Kakkoselle paremmat edellytykset elämään koska mähän olen pilannut Junnun siittiöiden tuottamiskyvyn ja oppimiskyvyn kessutellessani satunnaisesti raskauden aikana. Olen siis paska ja epäreilu mutsi antaessani toiselle lapselle jotain parempaa kuin toiselle.

Ruokavalio ja yleisesti elämäntavat. Rakastin suolaa ja muita kolesterolipommeja, nautin aivan liikaa alkoholia ja tupakkaa, vihasin liikuntaa eikä elintavoissani muutenkaan ollut mitään kehumisen aihetta ennen ensimmäistä raskautumista. Junnun myötä kaikki elämäntapani ovat menneet uusiksi. Senkin pitäisi olla hieno juttu. No, mutta taas mä annan Kakkoselle paremmat eväät elämään kuin Junnulle. Kun Junnu oli mahassani, mässäsin pizzaa ja mäkkisafkaa ja nyt teen tasapainoista, vähäsuolaista ja muutenkin lautasmallin mukaista kotiruokaa. Mulla on normaaliunirytmi ja hyvät ihmissuhteet. Mun sokuarvoissa ei ollut mitään moittimista Junnun aikana, mutta nyt ne ovat vielä paremmat. Mun verenpaineessa ei ollut silloin mitään moitittavaa, mutta nyt se on vielä matalampi.

Minä kamala, kamalan epäreilu äiti.

Koska joku kunnianhimo?

Mä olen täällä kärvistellyt tunnontuskieni kanssa, sillä aiemmin minuun pätivät sanat "perfektionisti" ja "ylisuorittaja" - ainakin jossain määrin. Sitten tuli totaalinen lasku elämässäni ja mielenkiinnon kadotus ja hupsistakeikkaa - ennen kuin siitä yli pääsin, olinkin jo suloisesti homssuinen kotiäiti.

Suurimmat paineet otin ja otan yhä edelleen siitä, etten ole töissä eikä minulla juuri ole työkokemusta. En vain saa taottu päähäni sitä, että useimmille ihmisille, varsinkin tällaisille, jotka asuttavat autioituvaa ja kuolevaa maaseutua, on mahdoton yhtälö olla reilu parikymppisenä korkeakoulun käynyt parin lapsen äiti, jolla on useamman vuoden työkokemus ja vakituinen työpaikka. Mulla on paperit ja kersat, mutta työtä ei. Eikä tule, ainakaan hetkeen, sillä mammaloma nro kaksi vasta häämöttää edessä.

No, ihan jees, ei siinä mitään, mutta sitten kun jossain tuolla sisuskaluissa kummittelee käyttämätöntä kunnianhimoa, jota ei oikein voi kohdistaa mihinkään.

Moni tuntemani äiti-ihminen on hurahtanut kotinsa stailaamiseen, sisustamiseen ja remontointiin. Mulla ei riitä moiseen näpertelyyn rahat eikä suoraan sanottuna hermotkaan. Joten sitä kunnianhimoa ja saavuttamisen halua on turha kanavoida sellaiseenkaan, sillä siitä tulee vain paha ja kovin turhautunut mieli.

Uhkasin jo kymmenen vuoden tauon jälkeen opetella uudestaan neulomaan ja virkkaamaan, mutta jokin järjen ääni minut havahdutti. Verenpaineeni kiittää.

Tiedän myös mutseja, jotka verissäpäin vaatettavat pilttiänsä ja tilaavat ulkomailta asti rytkyjä lapsilleen. Noh, mulla ei riitä mielenkiinto eikä rahat tähänkään. Enkä usko muutenkaan saavani pilttien stailaamisesta sen suurempia kiksejä tai onnistumisen tunteita.

Mä en myöskään halua yrittää olla vuoden facebookkaaja tai somettaja. En halua ottaa elämäntehtäväksi jakaa ja päivittää elämääni 24/7 kaikille puolitutuille koirankusettajille.

Enkä ole vielä hurahtanut omaan ulkonäköönikään kovin fanaattisesti. On niitäkin tyyppejä nähty, varsinkin fitnesbuumin aikaan. Ei nappaa sekään, olenkohan kovin kranttu?

Enkä mä viitsi alkaa psyykkaamaan, preppaamaan, kouluttaman ja koulimaan noista ipanoista mitään varhais-Einsteinejakaan. Olkoot lapsia, Junnu ainakin vaikuttaa erittäin kiltiltä ja varsin älykkäältä pikkumieheltä ihan näilläkin panostuksilla.

No mutta mitä mä sitten teen? Kun jotain mä haluaisin tehdä ja saada aikaiseksi.

Viime kesänä hurahdin urheiluun ja sainkin palautettua kropan vähintäänkin synnytystä edeltäneeseen kuntoon (erotus synnärille mennessä otetun painon ja viime syksyn alimman painon välillä -23kg), mutten päässyt lähellekään tavoitetta ennen kuin jälleen plösähdin ja raskauduin. Mulla on odottamassa noin vuoden mittaiseksi tarkoitettu kuntoilu/treeniohjelma, joka starttaa öbauttiarallaa kuukauden kuluttua synnytyksestä kunnon niin salliessa. Siinä se kunnianhimo ja sitoutumiskyky vasta mitataankin! Varmaan menee paukkuen reisille koko touhu, mutta ajatus ihan vain ja ainoastaan omaan napaan keskittyvästä proggiksesta pitää mut järjissään.

Mulla olisi myös tarkoitus hankkia itselleni syksyllä harrastus- sen sijaan, että etsin kansalaisopiston kurssitarjonnasta kaikki ihanat äiti-lapsi- aktiviteetit, mä aion hankkia yhden, johon mä menen ihan keskenäni.

Lisäksi aion syksyllä ilmoittautua avoimeen yliopistoon opiskelemaan. Tarvitsen jonkinlaista aivojumppaa ja jos siitä vielä joskus on laittaa jotain takataskuun hyödyttämään myöhempää elämää, niin aina vain parempi. Voi olla, että tämä(kään) homma ei tule onnistumaan, koska olen periaatteessa viikko-yh vauvan ja parivuotiaan lapsen kanssa, mutta... En mä kyllä luovuttajakaan ole, sen todistin jo valmistumalla epäinhimillisellä deadlinella äippäloman aikana.

Viime aikoina mä olen myös havahtunut siihen, kuinka kielitaitoni rapistuu täällä umpisuomenkielisellä paikkakunnalla. Ei ole koulua eikä työtä velvoittamassa pienimpäänkään kielijumppaan ja omaehtoinen kielien käyttö rajoittuu Ruotsin sukulaisten facebook- päivityksiin. Olen myös pyhästi vannonut seuraavalla kirjastoreissulla hankkia jotain hyvin simppeliä kirjallisuutta auf Deutsch, på svenska and in English. Järkeilin, että edes pari sarjakuvaa joka kielellä on enemmän kuin ei mitään. Aion edes pitää huolen siitä, etten yhtäkkiä huomaa etten ole sanakaan muuta kieltä kuin paikkakunnan leviää murretta tarvinnut kymmeneen vuoteen.

Siinäkin muuten yksi asia, mikä vituttaa. En mä vielä pari vuotta sitten puhunut näin leviästi. Vaikka olen aina ollut ainutlaatuisen murteemme kannattaja ja vaalija, silti mua hävetti pitkästä aikaa nähdä kaupungissa vanhoja koulukavereita. Ihan kuin me emme olisi edes samaa kieltä puhuneet. Tuli jotenkin maalainen ja tyhmä olo.

Nyt kun olen vain hengaillut kotona, on tullut hirveä tarve tehdä edes jotain. Kehittää itseään. Tehdä jotain itselleen. Viedä itseään eteenpäin. Vittu. Jotain.

Noh, muutama hassu kuukausi ja talossa on taas vauva - eiköhän se taas vie enimmän tarmon ja energian. Katsotaan vain, niin syksyllä luen tätä postausta, nauran kuset housussa ja mietin, että kuinka saatoinkaan ajatella näin naivisti oikeasti tekeväni jotain muutakin kuin pysytellä hengissä.

Mamma koneella

Jos mä joskus saisin istua koneella pitkän kaavan mukaan aivan rauhassa, sen sijaan että maksaisin nopeasti laskut ja kurkkaisin pakolliset nassupäivitykset, mä niin tietäisin mitä mä haluaisin tehdä.

Eka mä menisin ihan rauhassa katsomaan, mitä ihmiset kertovat aamupaloistaan- ja paskoistaan Facebookissa ja sitten mä tutkisin mitä Twitterillä on tarjottavana. Sitten aikaa varastaisi Pinterest.

Sitten mä jatkaisin naatiskellen ja räpsäyttäisin auki Taloussanomat ja Kauppalehden ja Ylen uutiset.

Ja jos mä oikein villiintyisin, mä saattaisin jopa eksyä Areenaan.

Sitten mä kuuntelisin musiikkia, koko ajan. Ja päivittäisin Spotifyn soittolistat, kun niistä kerrankin pääsisi nauttimaan.

Ja sitten, kun kerrankin mulla olisi aikaa vain istua koneella ja tehdä mistä lystään, niin mä

lukisin rauhassa seuraamieni bloggaajien uudet kuulumiset

etsisin uusia mielenkiintoisia blogeja muistakin aihepiireistä kuin mammat ja kersat

yrittäisin tehdä jotain tälle hervottoman kauniille blogin ulkoasulle

ihan oikeasti uhraisin vähän aikaa näille henkireikäpostauksilleni ja viimeistelisin roikkuvat luonnoksetkin pois ärsyttämästä

...

Mut sit taas kun palataan ihan tähän todellisuuteen, niin ehkä mä tyydyn roiskaisemaan ilmoille vain ilmoituksen siitä, että mä oon vieläkin hengissä - samoin kuin blogi. Nythän mulla sattuu olemaan vapis, ipana vetää zetaa ja ukko on kaveeraamassa - ja mulla on paljon muutakin tekemistä kuin lääsytä tänne blogiin.

Mitäs te teette / tekisitte, jos teillä on kaikki maailman aika istua koneella rauhassa? Onko jotain lempisaitteja tai blogeja, jotka on pakko lukea?

Kaanista, niin kaanista

Elefanttimiehen siskotyttö täällä moi!

Olen viimeiset kaksi vuotta vältellyt peiliin katsomista viimeiseen saakka, koska ikä, maan vetovoima, raskaus, äiteys ja ajanpuute eivät varsinaisesti ole minua millään tasolla kaunistaneet, mutta voi perseen helvetti - tänään erehdyin.

Mikä kammottava, valjun ja todella epähehkuvan näköinen ihmisenraato sieltä kurkistelikaan takaisin.

Viime raskaudessa sain muutamia (suklaa)finnejä, mutta nyt naamani on kuin pahimman puberteettikriisin keskellä vellovalla pizzanaamalla. Mustapäät ovat vallanneet kasvoni niin, että varmaan kosmetologikin pärähtäisi itkuun tämän nähdessään (minä ainakin olen viittä vaille kyynelten partaalla vaikken alasta tajua mitään) ja viidesosa naamasta on helottavan punainen, ärtynyt ja täynnä finnejä.

No joo, ruokavaliossa ehkä olisi vähän petraamisen varaa- niinhän siinä on aina. Olen nyt kokeillut erilaisia kotikutoisia kasvonaamioita ja puhdistusmetodeja sekä käynyt läpi kaksi ihonhoitotuotesarjaa. Ei auta. Ei vittu vieköön, ei auta. Toivottavasti edes synnyttäminen auttaa, sillä pelkään ihan mielettömästi aknearpia, vaikka mä en jättivauvan jäljiltä saanut edes raskausarpia.

Ihan viimeisenä pisteenä i:n päälle tai paremmin mustapäänä nenänpäässä, mulla on aivan mieletön flunssa. Nenänpieletä- ja alus ovat lähestulkoon nahattomat ja aavistuksen verestävät, samoin kuten kauniisti vuotavat silmäni ja nenäni, tuo komein kaikista.. Väittäisin sen joko turvonneen noin kaksinkertaiseksi tai sitten kaikkien yllämainitut asiat luovat tyylikästä efektiä melko hervottoman kokoisesta kärsästä - joka toki on myös sukuni tunnusmerkki.

Joskus on vain niitä päiviä, kun sitä miettii, että äijällä täytyy olla mieletön mielikuvitus, kun se jaksaa ainakin esittää käyvänsä kuumana tällaiseen pöhöttyneeseen valaaseen.

Saiko raskaus teidänkin kasvonne hehkumaan kuin vähemmän kaunis kukkaketo? Mikä auttoi vai auttoiko mikään? Mitä suosittelisitte? Vinkatkaa mulle nyt jotain pliiiiss....

Klyyvarin seutu.

Tyttökatkeruus

Täällä on oltu kuuman perunan ja jännän äärellä viikkotolkulla, kun ollaan arvuuteltu Kakkosen sukupuolta. Oikeastaan kaikki muut paitsi tulevat isi ja äiti ovat olleet liikuttavan yksimielisiä siitä, kumman meille täytyy tulla. Koko rakenneultran ajan odotin, milloin se himputin kätilö kysyisi, että haluamme tietää sukupuolen. Sen sijaan hän totesi melko vihjaavasti näkevänsä kaiken mitä hänen täytyykin, jolloin minä hermostuneen näköistä isimiestä vilkaisten poksautin ilmoille sen polttavan kysymyksen: kumpi se on?!

Meidän tulevan perheenjäsenen sukupuolella ei periaatteessa ole mitään väliä ja silti se taas vaikuttaa niin moneen asiaan. Vaikka mulla ei ole mailimittarissa vielä neljännesvuosisataakaan täynnä, ollaan silti varsin ison päätöksen äärellä; nyt alkaa olla hetki päättää, mikä meidän lopullinen lapsilukumme tulee olemaan. Tyypillisessä onnellisessa suomalaisperheessähän on sekä tytär että poika, kaksi lasta on hyvä määrä jos kumpaakin sattuu olemaan yksi.

Silläkään ei periaatteessa ole mulle mitään väliä, sillä mä näen itseni varsin tyytyväisenä pienen pojan äitinä. Mulla ei ole ollut mitään röyhelömekkosyndroomaa, en ole kärsinyt pinkin värisestä kateudesta ja muutenkin mä olen koko elämäni ollut täydellisen surkea kaikissa tyttöjen jutuissa. Mun parhaat kaveritkin olivat poikia ennen. Puhumattakaan siitä, että mun oma mutsi feilasi kaikki äiti-tytär- jutut niin täysin, että just nyt mä liikun täysin omalla mukavuusalueellani edustaessani taloudessamme pimppivähemmistöä.

Silti mua vähän vitutti ja oikeastaan jopa loukkasi se, että muutama varsin läheinen ihminen sanoi, ettei minua voisi mitenkään kuvitella tytön äitinä. Mitä sitten, vaikka kiipeilen puihin, kerään ötököitä, painin, juoksen kilpaa ja rakennan hiekasta ja lumesta? Miksei tytön kanssa niin voisi tehdä niin? Mitä sitten vaikken pakkeloi, ostele vaatteita ja koristaudu kuin riikinkukko joka päivä? Miten se vaikuttaa minun kykyyni olla hyvä äiti pienelle tytölle? Mitä sitten vaikka mun kasvatusmetodeilla siitä tulisikin ehkä enemmän Peppi Pitkätossu kuin sievistelevä balleriina? Miksi mä en kelpaisi tytön äidiksi, miksi mua ei voisi kuvitella tytön äidiksi?

Tiedän, ettei noilla kommenteilla tarkoitettu mitään pahaa, mutta silti alkoi korpeamaan. Mä en ole yhtään vähemmän nainen, tyttö tai äiti, vaikken liikukaan hajuvesipilven sisällä ja saatan kulkea ties minkälaisissa tarkoituksenmukaisissa römppävaatteissa.

Kakkosellakin on pippeli, mitä odotinkin. En voi malttaa odottaa, että näen millainen velikultaparivaljakko Junnusta ja Kakkosesta tulee. Kieltämättä tuntuu myös aika helpolta tuleva, mullahan on jo yksi poika. Ei tule akkavaltaa milloinkaan tähän taloon, mutta ei se mua millään tavalla haittaa. Mua vain vituttaa se, että käytännöllisesti katsoen kaikki olivat oikeassa veikatessaan meille toista poikaa.

Ja mitä sitten noihin lapsilukuasioihin tulee, niin tehtiin se, missä me ollaan niin pirun hyviä: jätettiin päätös muutaman vuoden päähän muhimaan. Tyttöä voidaan vielä joskus yrittää, jos siltä tuntuu. Syvällä sisimmässäni vain luulen, ettei sitä enää koskaan edes yritetä. En siis saa koskaan selville, olisiko musta holhoamaan ja kasvattamaan myös tytärtä. Eikä saa kukaan muukaan.

Mutta kerran mä olen niin pirun hyvä poikien kanssa, niin aion kyllä nauttia joka hetkestä noiden viikareitteni kanssa.

Kun tutti läks

Nyt se sitten viimein on tapahtunut, ilkeä hiiren ryökäle kävi järsimässä Junnun tutin lunastuskuntoon. Eli toisin sanoen samalla kun Isimies operoi unituttia saksilla, minä vaivihkaisesti kuin James Bond hiivin ja piilotin varatutin. Sitten vain pyörittelimme päätämme tietämättöminä ja hämmästyneinä, kun hiirulaisen tekoset paljastuivat. Ovat nekin sitten katalia olentoja.

Yritimme tutista vierottautumista jo useampi kuukausi sitten pakonsanelemana. Minä puolisokea etsin talon ainoaa tuttia kuin norsua eikä salapoliisin lahjoistani ollut mitään hyötyä. Tuskanhikeä valuen laitoimme Junnun illalla nukkumaan, sormet ja varpaat kippuralla ja muutamia yleispäteviä rukouksia joka suuntaan lähetellen. Joku siihen rukoukseen vastasi, sillä kuuden kieppeillä aamulla onnistuin potkaisemaan keittiössä sitä perkeleen tuttia ja niin koko perhe sai parin tunnin aamu-unet alleen ennen uutta ja ihanaa päivää. Väsytti niin, että oli pakko antaa periksi, mutta kyllähän vitutti. Junnun aurinkoisin hymy ehkä eniten.

Odotukseni tutin kadottamisesta ja sitä seuraavista päivistä eivät siis olleet erityisen korkealla. Uskaltaisin nyt neljännen päivän jälkeen väittää, että hyvin pyyhkii mutta pyyhkikööt. Ensimmäinen yö meni liian hyvin, toinen päin helvettiä alusta loppuun ja kolmas meni varsin mallikkaasti.

Taustatietoina mainittakoon, että minkäänlaista unipulloa tai yömaitoa Junnu ei ole koskaan saanut sen jälkeen yösyötöt sanan varsinaisessa merkityksessä loppuivat. En edes muista milloin tuttipullo jäi pois - varmaan reilusti ennen 1v synttäreitä ja ihan huomaamatta. Tutti olikin sitten pojalle paljon tärkeämpi, mutta ennen vuoden ikää sain senkin rajattua pelkkään yökäyttöön. Välillä homma meinasi lipsua ihan huvitutteiluun päivänkin aikana, kun en kaikkia jemmoja aina löytänyt tai unohdin ottaa tutin pois sängystä.

Mä olen melko hysteerinen Junnun hammashuollon suhteen, joten tuttipullosta hyvissä ajoin eroon pääseminen oli tosi jees juttu ja otin jo vähän paineita tutistakin. Itsehän olen sitä tutinperkelettä lutkuttanut varmaankin liki neljävuotiaaksi, mutta en halunnut Junnulle samaa. Ja kun Kakkonenkin on tulossa ja aika käymässä vähiin, ei enää oikein muu auttanut kuin tarttua härkää sarvista ja poikaa tutista.

Olen aina pitänyt itseäni melko rentona äitityyppinä, mutta kuitenkin sellaisena joka pitää päänsä ja kestää ipanan raivarit ja koiranpentuilmeet. Suoraan sanoen mua vähän ärsyttävät lähipiirin curling-vanhemmat, jotka säikkyvät parivuotiaansa huutoa ja pyrkivät varmistamaan sen, ettei pieni piltti koe minkäänlaisia pettymyksiä tai rajoja. Tämän tuttiepisodin myötä pystyn hieman ymmärtämään heitä: vaatii tietynlaista luonteenlujuutta kestää jälkikasvunsa sydäntäsärkevät ulinat, kyyneleiset silmät ja syyttävänsurullinen katse. Puhumattakaan raivohuudosta ja sellaisesta ihmeellisestä kiljumisen ja korisemisen välimuodosta, joka sopisi paremmin vaikka teurastettavan vuohen suuhun.

Voittajafiilis .\../

Tämän postauksen teossa ei vahingoitettu lapsia millään tavalla huolimatta voimakkaista ääntelyistä ja protestoinneista. Postauksessa mainittu lapsi voi mitä parhaiten ja vaikuttaa jo täysin unohtaneen joskus omistaneensa tutti-nimisen objektin. Minkäänlaista psyykkistä haittaa ei myöskään vaikuta syntyneen yhtäkkisen tutinpoiston seurauksena ja keuhkot tuntuvat jopa vahvistuneen. Lisäksi hammaslääkäri tykkää.