Nyt on hakattu kaikki puupinnat lommoille ja piirrelty seinät ristejä täyteen, olen ollut yli kaksi kuukautta täysin savuton ihminen. Haloo ja hallelujaa!
Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen savuttanut taivaalle inhottavan paljon riihikuivaa kahisevaa, haissut pahalle, vaarantanut kaikkien muiden maapallon ihmisten elämän ja saanut hampaideni värin taittumaan hivenen enemmän aurinkoon kuin lumeen. Ihan näin vain mainitakseni muutaman suurista saavutuksistani.
Olen yrittänyt tupakkalakkoa noin viitisen kertaa tämän tervakeuhkoelämäni aikana. Ensimmäinen oli lukioaikoina, poikaystävän esimerkin rohkaisemana imin vihreän lämärin sijasta vihreitä sisuja. Tätä onnea ja autuutta kesti muutaman viikon ajan, hikoilin jo kaikki paskat pois ja tärisin yöllä nikkiksissäni, mutta tupakkalakko haihtui savuna ilmaan siinä vaiheessa kun siihen rohkaissut poicciskin karkasi jonain kauniina perjantaiyönä jonkun toisen stringiperseen matkaan.
Seuraavan kerran kokeilin tupakoinnin lopettamista semisti alkoholisoitunutta opiskelijaelämää viettäessäni. Uutena vuotena tulee monesti vannottua ja luvattua vaikka mitä. Kokeilu oli jälleen varsin rohkaiseva; vietettyäni tipattoman tammikuun heräsin kainalossani tyhjä maxiaski ja peli oli jälleen selvä.
Junnua odottaessani koitin kiertää tupakan kaukaa ja suurimmaksi osaksi onnistuin siinä ihan kohtuudella, mutta tieto yllätysvauvasta pisti hermoni, pasmani, elämäni ja itsehallintani siihen kuntoon, etten kyennyt olemaan täysin absolutisti nikotiinista. Jokin entisen elämän pahe oli pakko jättää edes osittain. Sen vuoksi olen jo ristiinnaulinnut itseni tuhannen kertaa, rääkynyt vauvaltani anteeksiantoa ja tehnyt muutaman tuhat henkistä itsemurhaa aina lukiessani vauvapalstoilla majailevien lynkkaajien mielipiteitä epäsavuttomista äideistä.
Sitten kokeilin vielä pari kertaa lakkoilua, jotka haihtuivat mustin perseeseen eivätkä päässeet edes historiankirjoihin. Minussa kuitenkin heräsi raskausajan lähestupakoimattomuuden aikana jonkinlainen haave olla oikeasti terveihoinen- ja ikeninen savuton ihminen. Ja kyllähän kaikki saamani terveysvalistus teki myös tehtävänsä ja aloin pelätä ylihysteerisenä, että tapan lapseni vetämällä kaikkea paskaa itseeni keuhkojen kautta. Tupakoinnista tuli enemmän pakkopullaa, eikä se ollut enää se kiva juttu.
Niinpä sitten eräänä kauniina aamuna reilu kuukausi sitten sanoin topakasti ei, kun ukkokulta pyysi mukaansa aamusavuille. En ollut päättänyt edellisiltana, että nyt poltan viimeisen tupakkani, päätin aamulla etten mene tupakalle.
Ensimmäiset pari kolme päivää siivosin kuin mielipuoli ja huusin kaikille. Mietin oikeasti mielessäni jo, olisiko oikeasti kuinka väärin kuristaa hoitoon tullutta viisivuotiasta, mutta pysyin lujana enkä tappanut ketään. Avioliittokin kesti jotenkuten nämä hankalat päivät. Sitten lähti ääni, mutta maksimaalinen vitutus ja halu tappaa kaikki katosivat.
Seuraavat pari viikkoa ohjelmoin itseäni uudelleen. Olin yllättynyt siitä, kuinka nopeasti fyysiset vieroitusoireet lakkasivat, mutta kuinka vaikeaa oli ehdollistua uudelleen uusiin käytösmalleihin. Jouduin opettelemaan sen, että kahvipöydästä noustessani en suunnannutkaan muiden mukana ulos, että ruoan jälkeen ei ollut asiaa terassille, että superiloisena/surullisena/vittuuntuneena ei menty savuille. Pahinta oli ehkä se, että olin oppinut ottamaan time outin menemällä tupakalle.
Ja tässä sitä nyt ollaan. Ja kuinka helppoa tämä olikaan! Vielä tosin käyn keskuteluita itseni kanssa hamasta tulevaisuudesta; eikö tupakointi ollutkin mun juttu ja miltä näyttää Samantha
ilman kessua? Jos riski kaiken maailman tauteihin puolittuu vasta kymmenen vuoden päästä, mikä järki tässä on? Mutta koska enää ei tee mieli tupakkaa, enkä koe mistään jääväni paitsi lukuunottamatta järkyttävää lemua, olen pysynyt tällä tiellä.
