Tuomiopäivän kuulumiset kontaten

Mulla ja Junnulla on ollut hiljattain samanlaiset merkkipäivät: me kontataan. Junnuhan aiheutti vauvelina suurta huolta lähtemällä kävelemään suoraan ja jättämällä konttaamisen pois kokonaan. No, ei ole enää tarvetta fysioterapiaan, sillä nykyisin Junnu suorastaan rakastaa konttaamista.

Homma näytti niin hauskalta, että mä kävin fysioterapiassa ja ryhdyin itsekin konttamaan.

Kauemmin blogiani, kenties entistäkin, seuranneet ovat varmaankin kuulleet aivan tarpeeksi kitinää liikuntakyvyttömyydestä ja rakkaasta ystävästäni symfyysikivusta. Ei se lopu vieläkään. Olen hakannut kaikki kämpän puupinnat lommoille toivoessani tämän raskauden olevan kaikin puolin helpompi kuin Junnun odotus - ja onhan se ollutkin, niin henkisesti kuin fyysisesti.

Nyt kun haikaran laskeutumiseen on enää 10 viikkoa aikaa ja olin jo ehtinyt hieman puhahtaa helpotuksesta, kroppa tekikin täyslakon. Mitään raskaana olemista suurempaa vikaa minusta ei ole löytynyt, joten on vain pakko niellä tilanne ja olla jotenkin päin. Lantio on löystynyt liikaa, symfyysi vaivaa urakalla, lonkkien lihakset ovat jäykistyneet ja jotakuinkin joka toinen selän ja lantion hermo on puristuksissa ja pinteessä. Joten konttaaminen on osoittautunut melko näpppäräksi liikkumiskeinoksi, mikäli juuri sillä sekunnilla tahdonvoima ei riitä repäisemään tätä ruhoa ylös lattialta.

Miinuksena tosin viime raskaudessa painosta vittuuntuneet polvet saavat taas osumaa, joskin toisenlaista kuin viimeksi.

Luojan kiitos isimies on vielä kotona muutaman viikon, mutta sitten taas kevätkausi alkaa ja työrintama muuttuu aivan tyystin. Jään kurjimmiksi viimeisiksi viikoiksi yksin. Olenkin päättänyt nyt olotilasta huolimatta hoitaa vauvanvaatteiden pesun, kassien pakkaamisen ja toimintasuunnitelmien laatimisen ja kaiken muun vielä kun Isimies hengaa täällä. Loput odotusajasta yritän selvitä vain hengissä tekemättä mitään ylimääräistä.

Lupaan palata vielä ennen puoliintumista ahkerammin tämän blogin ääreen, mutta toistaiseksi tuntuu aika olevan liian kortilla. Nyt mulla on harvinaista minäminäminä-aikaa, jota en saa uhrata pesänrakennusvietin (siivoamisen) toteuttamiseen, joten tulin tänne ilmoittamaan, että olen vielä ainakin semisti hengissä.

Mitäs muuta kertoisin. Isimies leikki koti-isiä viikon verran ja totesi, ettei se olekaan ihan piece of cake. Teki mieli vittuilla ja sanoa, että mitäs minä sanoin. En tehnyt niin kuin puoliksi. Pääsiäinen ei täällä vielä aiheuta mitään säväreitä, en aio laittaa enkä viettää pääsiäistä. Annan itseni päästä helpolla ja toiseksi, Junnu on vielä niin pieni ettei sillä ole mitään väliä. Suklaata tosin aion tähän suunnattomaan vitutukseen mäntätä. Vapuksi sentään olen päättänyt leipoa.

Seuraavan kerran voisin vähän päivitellä blogia siitä, minkälainen doomsday prepper mä olen. En mä maailmanloppuun valmistaudu, mutta mikäli en saa suunniteltua sektiota, mä haluan tehdä suunnitelmat spontaanin lähdön varalta. Mulla on vielä kaikki vauvavalmistelut tekemättä ja lisäjänskitystä tilanteeseen tuo lapsenvahdin hommaaminen ja se, että mahtaakon Isimies olla Utsjoella vai Hangossa kun lähtö tulee.

Tuomiopäivän tunnelmissa kontaten ja hyvää päästäistä toivotellen,

teidän hivenen epäaktiivinen bloggaajanne

Samantha <3