Tuomiopäivän kuulumiset kontaten

Mulla ja Junnulla on ollut hiljattain samanlaiset merkkipäivät: me kontataan. Junnuhan aiheutti vauvelina suurta huolta lähtemällä kävelemään suoraan ja jättämällä konttaamisen pois kokonaan. No, ei ole enää tarvetta fysioterapiaan, sillä nykyisin Junnu suorastaan rakastaa konttaamista.

Homma näytti niin hauskalta, että mä kävin fysioterapiassa ja ryhdyin itsekin konttamaan.

Kauemmin blogiani, kenties entistäkin, seuranneet ovat varmaankin kuulleet aivan tarpeeksi kitinää liikuntakyvyttömyydestä ja rakkaasta ystävästäni symfyysikivusta. Ei se lopu vieläkään. Olen hakannut kaikki kämpän puupinnat lommoille toivoessani tämän raskauden olevan kaikin puolin helpompi kuin Junnun odotus - ja onhan se ollutkin, niin henkisesti kuin fyysisesti.

Nyt kun haikaran laskeutumiseen on enää 10 viikkoa aikaa ja olin jo ehtinyt hieman puhahtaa helpotuksesta, kroppa tekikin täyslakon. Mitään raskaana olemista suurempaa vikaa minusta ei ole löytynyt, joten on vain pakko niellä tilanne ja olla jotenkin päin. Lantio on löystynyt liikaa, symfyysi vaivaa urakalla, lonkkien lihakset ovat jäykistyneet ja jotakuinkin joka toinen selän ja lantion hermo on puristuksissa ja pinteessä. Joten konttaaminen on osoittautunut melko näpppäräksi liikkumiskeinoksi, mikäli juuri sillä sekunnilla tahdonvoima ei riitä repäisemään tätä ruhoa ylös lattialta.

Miinuksena tosin viime raskaudessa painosta vittuuntuneet polvet saavat taas osumaa, joskin toisenlaista kuin viimeksi.

Luojan kiitos isimies on vielä kotona muutaman viikon, mutta sitten taas kevätkausi alkaa ja työrintama muuttuu aivan tyystin. Jään kurjimmiksi viimeisiksi viikoiksi yksin. Olenkin päättänyt nyt olotilasta huolimatta hoitaa vauvanvaatteiden pesun, kassien pakkaamisen ja toimintasuunnitelmien laatimisen ja kaiken muun vielä kun Isimies hengaa täällä. Loput odotusajasta yritän selvitä vain hengissä tekemättä mitään ylimääräistä.

Lupaan palata vielä ennen puoliintumista ahkerammin tämän blogin ääreen, mutta toistaiseksi tuntuu aika olevan liian kortilla. Nyt mulla on harvinaista minäminäminä-aikaa, jota en saa uhrata pesänrakennusvietin (siivoamisen) toteuttamiseen, joten tulin tänne ilmoittamaan, että olen vielä ainakin semisti hengissä.

Mitäs muuta kertoisin. Isimies leikki koti-isiä viikon verran ja totesi, ettei se olekaan ihan piece of cake. Teki mieli vittuilla ja sanoa, että mitäs minä sanoin. En tehnyt niin kuin puoliksi. Pääsiäinen ei täällä vielä aiheuta mitään säväreitä, en aio laittaa enkä viettää pääsiäistä. Annan itseni päästä helpolla ja toiseksi, Junnu on vielä niin pieni ettei sillä ole mitään väliä. Suklaata tosin aion tähän suunnattomaan vitutukseen mäntätä. Vapuksi sentään olen päättänyt leipoa.

Seuraavan kerran voisin vähän päivitellä blogia siitä, minkälainen doomsday prepper mä olen. En mä maailmanloppuun valmistaudu, mutta mikäli en saa suunniteltua sektiota, mä haluan tehdä suunnitelmat spontaanin lähdön varalta. Mulla on vielä kaikki vauvavalmistelut tekemättä ja lisäjänskitystä tilanteeseen tuo lapsenvahdin hommaaminen ja se, että mahtaakon Isimies olla Utsjoella vai Hangossa kun lähtö tulee.

Tuomiopäivän tunnelmissa kontaten ja hyvää päästäistä toivotellen,

teidän hivenen epäaktiivinen bloggaajanne

Samantha <3

Tyttökatkeruus

Täällä on oltu kuuman perunan ja jännän äärellä viikkotolkulla, kun ollaan arvuuteltu Kakkosen sukupuolta. Oikeastaan kaikki muut paitsi tulevat isi ja äiti ovat olleet liikuttavan yksimielisiä siitä, kumman meille täytyy tulla. Koko rakenneultran ajan odotin, milloin se himputin kätilö kysyisi, että haluamme tietää sukupuolen. Sen sijaan hän totesi melko vihjaavasti näkevänsä kaiken mitä hänen täytyykin, jolloin minä hermostuneen näköistä isimiestä vilkaisten poksautin ilmoille sen polttavan kysymyksen: kumpi se on?!

Meidän tulevan perheenjäsenen sukupuolella ei periaatteessa ole mitään väliä ja silti se taas vaikuttaa niin moneen asiaan. Vaikka mulla ei ole mailimittarissa vielä neljännesvuosisataakaan täynnä, ollaan silti varsin ison päätöksen äärellä; nyt alkaa olla hetki päättää, mikä meidän lopullinen lapsilukumme tulee olemaan. Tyypillisessä onnellisessa suomalaisperheessähän on sekä tytär että poika, kaksi lasta on hyvä määrä jos kumpaakin sattuu olemaan yksi.

Silläkään ei periaatteessa ole mulle mitään väliä, sillä mä näen itseni varsin tyytyväisenä pienen pojan äitinä. Mulla ei ole ollut mitään röyhelömekkosyndroomaa, en ole kärsinyt pinkin värisestä kateudesta ja muutenkin mä olen koko elämäni ollut täydellisen surkea kaikissa tyttöjen jutuissa. Mun parhaat kaveritkin olivat poikia ennen. Puhumattakaan siitä, että mun oma mutsi feilasi kaikki äiti-tytär- jutut niin täysin, että just nyt mä liikun täysin omalla mukavuusalueellani edustaessani taloudessamme pimppivähemmistöä.

Silti mua vähän vitutti ja oikeastaan jopa loukkasi se, että muutama varsin läheinen ihminen sanoi, ettei minua voisi mitenkään kuvitella tytön äitinä. Mitä sitten, vaikka kiipeilen puihin, kerään ötököitä, painin, juoksen kilpaa ja rakennan hiekasta ja lumesta? Miksei tytön kanssa niin voisi tehdä niin? Mitä sitten vaikken pakkeloi, ostele vaatteita ja koristaudu kuin riikinkukko joka päivä? Miten se vaikuttaa minun kykyyni olla hyvä äiti pienelle tytölle? Mitä sitten vaikka mun kasvatusmetodeilla siitä tulisikin ehkä enemmän Peppi Pitkätossu kuin sievistelevä balleriina? Miksi mä en kelpaisi tytön äidiksi, miksi mua ei voisi kuvitella tytön äidiksi?

Tiedän, ettei noilla kommenteilla tarkoitettu mitään pahaa, mutta silti alkoi korpeamaan. Mä en ole yhtään vähemmän nainen, tyttö tai äiti, vaikken liikukaan hajuvesipilven sisällä ja saatan kulkea ties minkälaisissa tarkoituksenmukaisissa römppävaatteissa.

Kakkosellakin on pippeli, mitä odotinkin. En voi malttaa odottaa, että näen millainen velikultaparivaljakko Junnusta ja Kakkosesta tulee. Kieltämättä tuntuu myös aika helpolta tuleva, mullahan on jo yksi poika. Ei tule akkavaltaa milloinkaan tähän taloon, mutta ei se mua millään tavalla haittaa. Mua vain vituttaa se, että käytännöllisesti katsoen kaikki olivat oikeassa veikatessaan meille toista poikaa.

Ja mitä sitten noihin lapsilukuasioihin tulee, niin tehtiin se, missä me ollaan niin pirun hyviä: jätettiin päätös muutaman vuoden päähän muhimaan. Tyttöä voidaan vielä joskus yrittää, jos siltä tuntuu. Syvällä sisimmässäni vain luulen, ettei sitä enää koskaan edes yritetä. En siis saa koskaan selville, olisiko musta holhoamaan ja kasvattamaan myös tytärtä. Eikä saa kukaan muukaan.

Mutta kerran mä olen niin pirun hyvä poikien kanssa, niin aion kyllä nauttia joka hetkestä noiden viikareitteni kanssa.

Raskausajan tyyppiviat

Jos joku ihmettelee, miksi en suorastaan hehku raskausonnea, niin tein listan siitä, mitä kaikkea kivaa viime raskaudessa oli ja mitä siis toisin sanoen on odotettavissa vauvan lisäksi seuraavien kuukausien aikana.

Jokaisen kohdan perässä on ruutu, johon olen merkinnyt joko [x] löytyy [/] löytyy semisti tai ei vielä kaikessa voimassaan ja jos boksi on tyhjä [ ] niin kyseinen vaiva ei ole vielä löytänyt tietään luokseni. Raskaana oleminenhan on niin kivaa, eikös?

No, lukekaahan tämä parina iltana väsäämäni lista ja vastatkaa sitten uudestaan. Toisia meistä vain ei ole tehty lisääntymään.

• migreeni ja näköhäiriöt [x]  

Olen kärsinyt varsinkin nuorempana matkapahoinvoinnista sekä jäätelöpäänsärystä, mitkä ilmeisesti ovat myös merkkejä migreenialttiudesta. Ennen tunsin vain niskajumeista tai edellisen illan rankasta juhlimisesta johtuvan päänsäryn. Yleensä migreenin kuuluisi kadota odotusaikana, mutta mähän olenkin aina ollut vähän erilainen nuori ja mulla nimenomaan on raskausmigreeni. Mihin en tietenkään voi syödä migreenilääkkeitä, koska olen - tadaa - paksuna.

• väsymys [x]

Kuten jo vähän aikaa sitten postasinkin, Suuri Väsymys iski minuun taas. Jossain vauvelikirjassa kehotettiin lepäämään, koska uuden elämän luominen ja kasvattaminen vaatii rutkasti voimia. Mitenköhän se lepääminen käytännössä onnistuu kun kotona päästelee puolitoistavuotias tutkimusmatkailija? Ja miten voi levätä ilman jumalatonta morkkista, kun tietää että joka nurkassa on jonkinlaista villakoirakenneliä ja keittiön lavuaarin unohtuneissa paskaisissa astioissa muhii jo aivan uudenlaisen elämän alku?

•  krooninen paleleminen [x]

Koko ajan kylmä ja koko ajan saisi olla lisäämässä vaatetta - saunassakin! Varpaat eivät kuitenkaan ole kylmät, eivätkä sormet ja sen kolmannen villapuseron lisääminen ei aiheuta onnellista ja odotettua lämmön tunnetta, vaan samanlaisen olon kuin Saharassa pilkkihaalari päällä hengaileminen. Ei ole olemassa lämpöä ja kultaista keskitietä, on vain krooninen kylmyys. Ihan kuin joku imisi musta lämmön.

• jatkuva pissahätä [x]

Ensin se kuulemma johtuu aineenvaihdunnan nopeutumisesta ja sen jälkeen ihan puhtaasti mekaanisesta paineesta ja moukaroinnista, tarvitseeko avata sen enempää?

•  epämääräiset mieliteot  [ ]

On ihan oikeesti ok miettiä, voisiko kaakelin laastit vetäistä huiviin ja on aivan normaalia mennä kauppaan metrin mittaisen ostoslistan kanssa ja palata autoon mukanaan vain puoli kiloa suolakurkkuja, jotka ahmii samantien. On aivan normaalia haluta kaupassa jotain ja etsiä sitä jotain puoli tuntia kykenemättä päättämään, mitä se jotain on. Karkinhimo on myös aivan luonnollista, joskin epäsuotavaa. Niin kuin 99% kaikista muistakin mieliteoista - kaikki mukava on joko moraalitonta, laitonta tai lihottavaa.

•  itkuherkkyys [x]

On ihan sikakivaa vaikuttaa lievästi mielenvikaiselta tai vähintäänkin tuulella käyvältä tyypiltä. Koiranpennut saa rääkymään, vaippamainos saa ulvomaan, mikä tahansa laulu saa tipan linssiin, Disneyn leffat on kehitellyt joku sadistinen nero ja kaikki söpö on kyynelten arvoista. On kevyesti vittumaista pyyhkiä salaa kyyneliä ja peitellä särkyvää ääntä sen takia, että uutisissa kerrottiin jostain uudesta asteroidista ja päivän sään mukaan huomenna paistaa aurinko. Kaikki Jenkkilässä tuotettu roskaviihde mahtipontisine sankaritarinoineen aiheuttaa saman efektin kuin silmiin tungetut sipulin puolikkaat.

•   mahakarvat [ ]

Mä kuulun niihin onnellisiin ihmisiin, joissa raskaus käynnistää muutoksen ihmisestä ihmissudeksi. Grrrr, shewolf! Kainalot, sääret ja ennen kaikkea maha saavat kauniin ja kiiltävän turkin. So sexy.

• symfyysikivut [/]

Joillakin näitä ei ole ja toisilla on. Itse jouduin vuodelepopotilaaksi lähes tulkoon koko loppuraskauden ajaksi eikä liikkuminen onnistunut enää entiseen malliin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Symfyysi on jälleen alkanut oireilla ja pelkään jo valmiiksi liikkumiskyvyn menetystä, kun mukana kuvioissa on nyt pieni taaperokin. Aion avautua tästä helvetillisestä paskasta vielä enemmän, symfyysikivut ansaitsevat aivan oman postauksensa.

• hikoilu [x]

Hikeä, hikeä, hikeä. Perspiraatio, johon yksi antiperspirantti ei auta. Haju on uskomaton. Suihku ei auta. Mikään ei auta.  

• muut kivut ja kolotukset [ ]

 Loppuraskaudesta on oikeastaan helpompi luetella paikat, joita ei säre, niiden sijaan joita särkee.

• turvonneet jalat [ ]

Luojalle kiitos ihanan tyylittömistä Crocseista (kesäaikaan), sillä mikään muu kenkä ei sovi joka suuntaan levahtaneeseen kavioon, jonka perusteella voisi väittää olevansa sukua Elefanttimiehelle.

• kukkiva iho [/]

Sen lisäksi, että raskaus saa odottajan kerrassaan hehkumaan jotain mystistä valoa, niin se palauttaa myös vähintäänkin naaman keskelle ensimmäisten puberteettivuosien suurinta myllerrystä. Ne hormonit, ne hormonit..

• iskias [ ]

 Iskias, kaikessa lyhykäisyydessä. Niin veemäinen vaiva, että se ansaitsee tulla luetelluksi erillään kaikista muista kivuista, säryistä ja kolotuksista. Kts. Iskias.

• hermopinteet [ ]

Ihan suurinta helmeä raskausajassa on esimerkiksi se, että vasemmassa kämmenessä ei ole kunnollista tuntoa useampaan kuukauteen ja toisen jalan isovarvas oirehtii samalla lailla viikkotolkulla. Eikä hieroja eikä jäsenkorjaaja saa asialle mitään.

• (aamu)pahoinvointi [/]

 Haistat jotain, oksettaa. Näet jotain, oksettaa. Ajattelet jotain, oksettaa. Syöt jotain, oksettaa. Alkuraskauden pahoinvointi on kuin ansaitsematon kestokrapula.

Mikä sun ehdottomasti ikinä lempparein raskausajan vaiva?

edit.// Otsikko muutettu, näähän on jumalauta tyyppivikoja!

Suuri väsymys ja krooninen kylmyys

Venyn ja vanun pitkin kämppää kuin vieteriukko hidastetussa mykkäfilmissä, vaikka viimeiset viikot olen hinkannut ja puunannut kämppää ja ulkoillut Junnun kanssa reippaasti 2-3 kertaa päivässä. Hoidin jopa kauppareissut pulkalla tai vaunuilla, vaikka yleensä mukavuudenhaluni ohjastaa minut autokatokseen aina kun pitäisi lähteä hoitamaan asioita.

Toista se on ollut viimeisen viikon ajan. Vaikka pakkanen ei ole kirinyt juuri lainkaan ja olen vetäissyt onnesta soikeana mummokalsaritkin jalkaan, palelen kuin anorektikko Siperiassa. Harkitsin jo talviturkin kasvattamista jalkoihini ja hetken oikeasti pohdin, ilmestyykö mulle samanlaisia masukarvoja kuin Junnua odottaessa ja että onko niillä mitään lämpöarvoa kantajalleen. Ei ole toppahousuista huolimatta kiinnostanut tippaakaan mennä ryömimään hangessa malliksi Junnulle.

Junnu ei diggaa musta yhtään tällä hetkellä. Ensinnäkin ymmärrän sen, että tuollaisesta vaahtosammuttimesta voi olla kovin hämmentävää äidin radikaalisti muuttunut käytös. Jos olin jonkin aikaa kuin energiajuomapärinöissään oleva ikiliikkuja, nyt olen kuin apaattinen fletkumato. Parasta viihdettä, mitä olen välillä kyennyt Junnulle taikomaan, on ollut Kauniit ja rohkeat. Harmi, etteivät enää dubbaa niitä, ipanakin olisi voinut kiinnostua enemmän huimaavista juonenkäänteistä, jos olisi kyennyt ymmärtämään edes sanan sieltä täältä.

Olen melko varma, että maahan satanut lumi valaisi elämääni hetken ja sai mut käymään kaamosvetkuilun jälkeen ylikierroksilla, mikä taas viivytti alkuraskauden Suurta Väsymystä. Junnua odottaessa makasin kirjaimellisesti kaksi viikkoa sängyssä, en tavannut ketään enkä jaksanut edes kauppaan lähteä. Ihmettelin vain, että mikä yhtäkkinen depressio muhun on iskenyt, kun veto on pois 24/7. Onneksi Suuri Väsymys ei aivan edellisenkaltaisena ole tullut, sillä silloin suoriutumiseni Junnun kanssa olisi vielä ala-arvoisempaa.

Eiköhän se tästä, odotan jo innolla, mitä seuraavaksi. Närästys? Symfyysikivut? Iskias? Hermopinteet?

1 + 1 + 1 = 4

Tadaa! Pieni yllätys uuden blogin ja kaiken muun yleisen härväämisen takana on se, että meille tulee vauva.

Verrattuna numero ykköseen, eli Junnuun, tämä ei oikein tunnu vielä miltään. Kaikki se absurdi kaaos puuttuu ja jostain kumman syystä tulevaisuudessa häämöttävä sinappikoneen kotiintoimitus ei aiheita mitään paniikin oireita.

Pissattaa. Raskausmigreeni iski. Maha on löllö eikä mahallaan nukkuminen ole yhtään niin kivaa enää. That's it. Olo ei vielä ole hirveän vittuuntunut, ahdistunut, täyteenpakattu eikä muutoinkaan vielä muistuta ysikymppisen mummelin kondista.

Mulla ei vielä pahemmin ole sellainen olo, että olisin paksuna. Koko paikkakuntakaan ei varmaan vielä sitä tiedä ja lähipiiri on kuin ei tietäisikään. Numero kakkonen ei enää ole niin maatamullistavaa, että pitäisi enää itse koko ajan muistuttaa itseään olevansa raskaana tai että joku muu sen tekisi koko ajan. Kai sekin muuttuu kun löllö muuttuu palloksi, mutta siihen toivottavasti menee vielä hetki.