Tyttökatkeruus

Täällä on oltu kuuman perunan ja jännän äärellä viikkotolkulla, kun ollaan arvuuteltu Kakkosen sukupuolta. Oikeastaan kaikki muut paitsi tulevat isi ja äiti ovat olleet liikuttavan yksimielisiä siitä, kumman meille täytyy tulla. Koko rakenneultran ajan odotin, milloin se himputin kätilö kysyisi, että haluamme tietää sukupuolen. Sen sijaan hän totesi melko vihjaavasti näkevänsä kaiken mitä hänen täytyykin, jolloin minä hermostuneen näköistä isimiestä vilkaisten poksautin ilmoille sen polttavan kysymyksen: kumpi se on?!

Meidän tulevan perheenjäsenen sukupuolella ei periaatteessa ole mitään väliä ja silti se taas vaikuttaa niin moneen asiaan. Vaikka mulla ei ole mailimittarissa vielä neljännesvuosisataakaan täynnä, ollaan silti varsin ison päätöksen äärellä; nyt alkaa olla hetki päättää, mikä meidän lopullinen lapsilukumme tulee olemaan. Tyypillisessä onnellisessa suomalaisperheessähän on sekä tytär että poika, kaksi lasta on hyvä määrä jos kumpaakin sattuu olemaan yksi.

Silläkään ei periaatteessa ole mulle mitään väliä, sillä mä näen itseni varsin tyytyväisenä pienen pojan äitinä. Mulla ei ole ollut mitään röyhelömekkosyndroomaa, en ole kärsinyt pinkin värisestä kateudesta ja muutenkin mä olen koko elämäni ollut täydellisen surkea kaikissa tyttöjen jutuissa. Mun parhaat kaveritkin olivat poikia ennen. Puhumattakaan siitä, että mun oma mutsi feilasi kaikki äiti-tytär- jutut niin täysin, että just nyt mä liikun täysin omalla mukavuusalueellani edustaessani taloudessamme pimppivähemmistöä.

Silti mua vähän vitutti ja oikeastaan jopa loukkasi se, että muutama varsin läheinen ihminen sanoi, ettei minua voisi mitenkään kuvitella tytön äitinä. Mitä sitten, vaikka kiipeilen puihin, kerään ötököitä, painin, juoksen kilpaa ja rakennan hiekasta ja lumesta? Miksei tytön kanssa niin voisi tehdä niin? Mitä sitten vaikken pakkeloi, ostele vaatteita ja koristaudu kuin riikinkukko joka päivä? Miten se vaikuttaa minun kykyyni olla hyvä äiti pienelle tytölle? Mitä sitten vaikka mun kasvatusmetodeilla siitä tulisikin ehkä enemmän Peppi Pitkätossu kuin sievistelevä balleriina? Miksi mä en kelpaisi tytön äidiksi, miksi mua ei voisi kuvitella tytön äidiksi?

Tiedän, ettei noilla kommenteilla tarkoitettu mitään pahaa, mutta silti alkoi korpeamaan. Mä en ole yhtään vähemmän nainen, tyttö tai äiti, vaikken liikukaan hajuvesipilven sisällä ja saatan kulkea ties minkälaisissa tarkoituksenmukaisissa römppävaatteissa.

Kakkosellakin on pippeli, mitä odotinkin. En voi malttaa odottaa, että näen millainen velikultaparivaljakko Junnusta ja Kakkosesta tulee. Kieltämättä tuntuu myös aika helpolta tuleva, mullahan on jo yksi poika. Ei tule akkavaltaa milloinkaan tähän taloon, mutta ei se mua millään tavalla haittaa. Mua vain vituttaa se, että käytännöllisesti katsoen kaikki olivat oikeassa veikatessaan meille toista poikaa.

Ja mitä sitten noihin lapsilukuasioihin tulee, niin tehtiin se, missä me ollaan niin pirun hyviä: jätettiin päätös muutaman vuoden päähän muhimaan. Tyttöä voidaan vielä joskus yrittää, jos siltä tuntuu. Syvällä sisimmässäni vain luulen, ettei sitä enää koskaan edes yritetä. En siis saa koskaan selville, olisiko musta holhoamaan ja kasvattamaan myös tytärtä. Eikä saa kukaan muukaan.

Mutta kerran mä olen niin pirun hyvä poikien kanssa, niin aion kyllä nauttia joka hetkestä noiden viikareitteni kanssa.

Sukupuolianarkisti

Hihheijaa, seurattuani aikani sivusta FB:n suosituimmassa äitiryhmässä keskustelua sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, aloin tuntea itseni melkoiseksi pioneeriksi ja suorastaan anarkistiksi. Ja mä olen sentään ollut aina tiukasti vastaan kaikenlaista hörhöilyä ja erilaisten oppien nimeen vannomista.

Keskustelu virisi kun sukupuolisensitiivisyyttä kokeillut päiväkoti rikkoi uutiskynnyksen. Wikipediaa lainatakseni "Suomessa sukupuolisensitiivisen kasvatuksen mukaista tasa-arvopedagogiikkaa on toteutettu kokeiluhankkeina muutamissa päiväkodeissa vuodesta 2007 lähtien".

En voi muuta kuin ihmetellä ihmisten kykyä olla ymmärtämättä lukemaansa ja toisaalta taas kyvykkyyttä ymmärtää kärjistetysti ja lietsoa suorastaan hysteriaa. Vielä ihan niin pitkälle ei kuitenkaan päiväkodeissa ole menty, että lasten sukupuoli yritettäisiin neutralisoida :D Sukupuolisensitiivisyyshän ei tarkoita sitä, että muututaan surullisenkuuluisiksi ruu-olennoiksi ja lakataan olemasta äitejä ja isejä, tyttöjä ja poikia.

Luulin taas olevani hajutonta ja mautonta keskitien tavistallaajamassaa ajatuksineni. En ole ymmärtänytkään, kuinka kuuma peruna lasten sukupuolikasvatus on. Aivan kuin suurimman osan mielestä siinä ei ole kuin kaksi ääripäätä: joko lapsista kasvatetaan sukupuolettomia homoja tai sitten neitejä ja äijiä.

Ihan vittu oikeesti, pää pois perseestä ja kello takaisin kakstuhattaluvulle.

Mun sisällä on kai aina asunut pieni vimmainen feministi tai vastaava tasa-arvomeuhkaaja, sillä mun mielestä sukupuoli ei estä ihmistä olemasta mitään. Mä kihisen vieläkin raivosta, kun ajattelen sitä etten saanut teininä opetella rassaamaan moottorivehkeitä ja käsittelemään aseita, koska olin tyttö. Sellainen tyttö, jota rälläköiminen ja mutterointi olisi kiinnostanut aivan pirusti. Vannoin jo teininä, etten ota miestä joka ei omia kalsareitaan osaa pestä eikä auta "akkojen" hommissa. Enkä ottanutkaan.

On aika surkuhupaisaa, että aikuisena naiset (sekä miehet) huutavat tasa-arvoa, mutta kun sitä aletaan tarjoilla jo taapero- ja leikki-iässä ihan aikuisten oikeesti, kyseessä onkin koko seksuaali-identiteettiä ja mielenterveyttä uhkaava vaarallinen hömpötys.

Mä en tiedä, miten Junnun tulee käymään. Sillä nimittäin on mollamaija ja helvetillinen armeija toistaan söpömpiä pehmoleluja eikä sillä raukalla ole vielä yhtään poikapuolista leikkikaveria. Kaveripiiriin sikiää pelkkiä tyttöjä. Junnu rakastaa auttaa mua kaikissa kotiaskareissa ja olen vakaasti päättänyt ostaa leikkikeittiön ja -imurin meille. Junnun isimies taas kasvattaa pojasta äijää, joka tietää miten dumpperia ajetaan ja poika onkin aivan hulluina kaikkiin moottorivehkeisiin alkaen mönkijöistä ja mopoista, päättyen kaivinkoneisiin ja rekkoihin. Jos meidän pikkukakkonen on pimpillä varustettu yksilö, en yhtään ihmettelisi vaikka se puolestaan kaahailisi leluautoilla ja leikkisi kaivinkonekuskia.

Isimiehen mielestä Junnulle ei barbia ostettaisi, vaikka se isompana sellaista mankuisi hampaat irvessä - mulle taas on justiinsa se ja sama. Tässä tyttölapsien kanssa puuhatessa on tullut huomanneeksi, ettei niillä tyttöjen ja poikien leluilla ole juurikaan eroja, elleivät vanhemmat niitä itse halua korostaa. Olen kuitenkin tässä seurannut sivusta, kuinka jäyhä pohjalaisäijä on kasvanut pussailevaksi ja helliväksi isäksi, vaikka ensin olikin sitä mieltä, etteivät pojat pussaile. Ehkä se vielä joskus sortuu tyttöjen lelunkin ostamaan.

Joku oli sitä mieltä, että toivottavasti hänen lapsensa ei koskaan joudu päiväkotiin, jossa moinen sekopäinen kokeilu on käytössä. Mä taas melkein toivoisin, että Junnu pääsisi sellaiseen. Pojat on poikii ja tytöt tyttöjä, pippelit pippeleitä ja pimpit pimppejä eivätkä sukupuolisidonnaiset taipuvuudet tai ominaisuudet mihinkään katoa.

Mutta enää akat ei oo akkoja siellä hellan ja nyrkin välissä eikä maailma oo enää vain miesten. Miehilläkin on oikeus olla niin halutessaan herkkiä ja itkeä, sisustaa kotia, laittaa ruokaa ja tehdä kaikkea sitä mitä naisetkin ovat etuoikeutettuja tekemään - tai sitten ne saavat olla äijiä ja raapia kassejaan formuloita katsellessa. Naisilla on oikeus olla raisuja, ajaa autolla, vaihtaa itse talvirenkaansa ja nostaa puntteja - tai sitten olla pinkkejä prinsessoita, joiden päivän pilaa katkennut kynsi.

Ne ovat niitä henkilökohtaisia valintoja, mutta kaikilla pitäisi olla samat lähtökohdat ja vapaus olla mitä ikinä haluavat, olivat sitten tyttöjä tahi poikia.

Stereotypiat romukoppaan - tarhan pojat mekoissa, tytöt leikkivät autoilla
Pilottipäiväkodissa muhii sukupuolivallankumous