perjantai 21. maaliskuuta 2014

Tää ois iisii - jos..

Junnua odottaessa olin neuroottisen hyvin selvillä raskausviikoistani, luin suunnilleen joka päivä neuvolan vihkosesta mitä sillä-ja-sillä viikolla kuuluisi tapahtua mahassa ja äimisteltiin ukkokullan kanssa, että huhhuh, nyt on rv 14+1 ja se on ainakin näin-ja-näin iso.

Tämän raskauden aikana mä olen monta kertaa kaverien kysyessä viikkoja mennyt noloksi ja kakonut jotain tyyliin "öööäääöö.. no jos se syntyy kesällä ni oisko nyt joku puol väli tai jotain" ja mennyt hakemaan neuvolakortin, josta olen sitten asiantuntevasti tilanteen tarkastanut. Aina maanantaisin alkaa uusi rv, mutta on niin pirun hankalaa pysyä noiden vaihtuvien maanantaiden perässä. Ollessani viikolla 21, valehtelin vahingossa sujuvasti kaverilleni olevani jossain 16 ja 17 huitteilla.

Mitä hiton merkitystä sillä kanssa on? Kesällä mä räjähdän ja repeän ja pääsen eroon tästä parasiitista, joka haittaa hyvinkin olennaisesti mahallaan nukkumista. Neuvolan täti käskyttelee mua ajoissa verikokeisiin ja sokurasituksiin sun muihin jonninjoutaviin tarkastuskäynteihin, joiden pitää tapahtua niillä-ja-niillä viikoilla.

Mä en ole edes niin kipeä ja turvonnut kuin Junnua odottaessa, vaikka painokäyrä menee juuri samoilla (huikeilla) lukemilla kuin Junnusta. Toki tuo paljon pelkäämäni symfyysikipu iskee kehiin heti jos taapertelen vaunujen kanssa mihinkään tai suoritan useamman tunnin siivousmaratonin. Arkipäivät kuitenkin ovat pääasiassa kivuttomia eikä postin hakeminen pistä itkemään, joten mä koen olevani jotakuinkin yhtä kova ja voittaman jätkä kuin Batman.

Myös pääkoppa voi hyvin, kuten edellämainitusta voi päätellä, se ei ole juuri moksiskaan tulevasta vauvasta. En stressaa, panikoi, skitsoile, rakentele kauhuskenaarioita tai muuten vain yleisesti pelkää taloon ilmestyvää outoa alienia ja sen tuomia mullistuksia. En pelkää sitä, miten parisuhteeni tulee muuttumaan tai koko tämä pikkuruinen elämäni. Esikoinen myllersi jo kaiken, tie on raivattu valmiiksi Kakkoselle.

Tää ois niin sairaan iisiä, ellen mä hyvän mutsin tavoin kuitenkin keksisi täysin absurdeja asioita, joista olla pahoillaan tai tuntea epäonnistumista. Kyllä äidin huonosta omastatunnosta tunnistaa.

Tupakointi. Junnun yllätysilmaantuminen oli niin stressaavaa, etten mä kyennyt kokonaan vierottautumaan tupakasta. Nyt mä lopetin plussaamisen jälkeen kuin seinään ja olenkin ollut koko raskauden ajan täysin savuton. Senhän pitäisi olla helvetin hieno juttu vai mitä? No, mä kuitenkin nyt poden huonoa omatuntoa antaessani Kakkoselle paremmat edellytykset elämään koska mähän olen pilannut Junnun siittiöiden tuottamiskyvyn ja oppimiskyvyn kessutellessani satunnaisesti raskauden aikana. Olen siis paska ja epäreilu mutsi antaessani toiselle lapselle jotain parempaa kuin toiselle.

Ruokavalio ja yleisesti elämäntavat. Rakastin suolaa ja muita kolesterolipommeja, nautin aivan liikaa alkoholia ja tupakkaa, vihasin liikuntaa eikä elintavoissani muutenkaan ollut mitään kehumisen aihetta ennen ensimmäistä raskautumista. Junnun myötä kaikki elämäntapani ovat menneet uusiksi. Senkin pitäisi olla hieno juttu. No, mutta taas mä annan Kakkoselle paremmat eväät elämään kuin Junnulle. Kun Junnu oli mahassani, mässäsin pizzaa ja mäkkisafkaa ja nyt teen tasapainoista, vähäsuolaista ja muutenkin lautasmallin mukaista kotiruokaa. Mulla on normaaliunirytmi ja hyvät ihmissuhteet. Mun sokuarvoissa ei ollut mitään moittimista Junnun aikana, mutta nyt ne ovat vielä paremmat. Mun verenpaineessa ei ollut silloin mitään moitittavaa, mutta nyt se on vielä matalampi.

Minä kamala, kamalan epäreilu äiti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti